Nukkuminen on mielestäni ihanaa, yksi elämän parhaista asioista. Nukahdan tunnetusti helposti. Unenlahjani ovat uskomattomat eli toisin sanoen olen majesteetillinen makoilija. Mutta: en kuitenkaan nuku tarpeeksi. En itse asiassa lähellekään tarvitsemaani yhdeksää tuntia yössä. Outo yhtälö: Rakastan nukkumista, mutta en nuku. Miksi?
Hyvästä kymyksestä huolimatta puolustuksen puheenvuoro jätetään nyt käyttämättä, eli huonot tekosyyt ja selitykset sikseen. Olen nimittäin ongelman tunnistamisen jälkeen edennyt univajeeni korjaamisessa jo ratkaisuvaiheseen.
Puolitoista vuotta sitten lopetin television katsomisen. Toki katson välillä elokuvia ja dokumentteja, mutta illan kanavasurffailu turhanpäiväisten äänestysohjelmien, salattujen elämien ja chattien välillä loppui kuin seinään. Huomasin, että aikaa vapautui illasta kaikkeen muuhunkin kuin television katsomiseen ja kodistani tuli selkeästi rauhallisempi paikka.
Eikä tässä vielä kaikki: tämän vuoden alussa myin olohuoneeni sohvat ja nojatuolit pois. Radikaalia! Nykyään menen siis iltaisin kotiin tultuani suoraan sänkyyn makoilemaan tai lukemaan, enkä viivyttele enää sohvalla viimeiseen asti ennen suurta päätöstä laittaa hammasharja suuhun. Aikaisemmin olin aina aivan liian väsynyt siirtymään sohvalta sänkyyn ja saatoin vitkutella tunteja sohvan nurkassa ennen iltatoimien aloittamista: kaikkea ihme-puuhaamista myöhään illalla! Tämä oli ironian huppu: väsymys esti nukkumaan menemisen. Haha!
Sitten otin käyttöön kynän ja paperin. Kirjoitan iltaisin kaikki päässäni pyörivät asiat ylös, jolloin ne ovat poissa mielestä. En herää koskaan keskellä yötä pohtimaan esimerkiksi työasioita. Kaikki on paperilla. Toimii.
Näiden ratkaisujen jälkeen yöuneni ovat pidentyneet, mutta vielä on tehtävää. Tavoitteeni on nukkua yhdeksän tunnin yöunia vuoden loppuun mennessä.
Uni on meille ihmisille nimittäin kokonaisvaltaisen terveyden kannalta ensiarvoisen tärkeää. Virkeänä asiat luistaa, pää toimii ja hymyileminen on helpompaa. Väsyneenä kaikki tökkii, ärsyttää ja kasvot tuntuvat valuvan alaspäin. On hieno fiilis herätä aamulla levänneenä valmiina uuteen päivään, väsyneenä kaikki on aina pikkuisen hankalampaa. On ensiarvoisen tärkeää saada säännöllisesti hyvää ja laadukasta unta.
Jatkuva univaje vaikuttaa myös ruokahaluumme, emmekä usein edes tiedosta sitä. Väsynyt ihminen hakee piristystä ruuasta ja yrittää pitää itsensä hereillä syömällä. Esimerkiksi vuorotyötä tekevät ihmiset ovat suuressa vaarassa sortua ylimääräiseen naposteluun.
Vaihda siis tänään sänkyysi puhtaat lakanat, mene tavallista aikaisemmin peittoihin ja sulje silmäsi. Se on arjen suurta luksusta.
Hyvää yötä.
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
perjantai 13. huhtikuuta 2012
Kaikki haluavat painaa 65 kiloa
Ensimmäinen ja tärkein kysymykseni uudelle personal training -asiakkaalle on: "Mikä sulla on tavoite?"
Suurimmalla osalla asiakkaistani, kuten myös suurimmalla osalla kaikista maailman naisista, on tähän vastaus valmiina. Se on: "Haluan painaa 65 kiloa". Olen saanut numeraalisia vastauksia tavoitepainosta jopa puolen kilon tarkkuudella. Ihmiset haluavat toki lisäksi oppia syömään oikein, päästä elämänsä kuntoon tai löytää itsensä uudelleen. Mutta lopulta kuitenkin lyödään faktat tiskiin: halutaan joku numero.
Siis mitä? Mistä nämä random-numerot kuten 58 kg, 65 kg tai 72 kg oikein tulevat?
On aina yhtä mielenkiintoista päästä selvittämään syy tietyn tavoitepainon numeroiden takana. Jatkokysymykseni onkin: "Milloin viimeksi painoit tämän verran?" Vastaukset vaihtelevat rippikoulukuvasta vuoden takaiseen tilanteeseen. Lopulta saan yleensä selville, että johonkin tiettyyn painoon, kuten esimerkiksi 65:een kiloon, liittyy paljon mukavia muistoja ja hyvä elämäntilanne: elämä oli silloin elämisenmakuista ja oli helppo olla itseensä kokonaisvaltaisesti ja aidosti tyytyväinen.
Ahaa! Kysymys onkin siis jostain suuremmasta asiasta kuin digitaalipuntarin näytöstä. Huh, onneksi.
On suoraan sanottuna ihan älytöntä tavoitella koko elämänsä jotain tiettyä lukua, varsinkin jos ei sitä realistisesti ajateltuna tule ehkä koskaan edes saavuttamaan. Kolmen lapsen äidin täytyy yksinkertaisesti unohtaa se, mitä hän painoi lakkiaiskuvassaan. Paluuta ei ole. Myöskään ruumiinrakenteeltaan lihaksikas ihminen ei välttämättä pääse koskaan samaan painoon hintelämmän parhaan kaverinsa kanssa. On siis aina tärkeämpää tavoitella ensisijaisesti hyvää oloa ja parasta mahdollista fiilistä itsestään kuin jotain tiettyä numeroa. Asenteellisesti kiteytettynä: "Fuck 65, because I am feeling great!"
On ensisijaista löytää oma hyvänolon paino, ja se ei aina välttämättä nasahtele normaalin painoindeksin rajoihin, välille 20-25. Ja se voi olla joku aivan muukin luku kuin 65 kiloa. Tarkkaa kilomäärää tärkeämpää onkin miettiä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:
1. Onko minun hyvä olla omassa kehossani?
2. Estääkö nykyinen painoni minua tekemästä sellaisia asioita joita haluaisin tehdä?
3. Olenko hyvässä fyysisessä kunnossa?
4. Kohtelenko kehoani hyvin?
Muut ihmiset tuskin tietävät paljonko painat, mutta kaikki näkevät jo päälle päin onko sinulla hyvä olla itsesi kanssa. Haluaisin ihan jokaisen meistä pääsevän omaan hyvän olon painoonsa. Siinä painossa saa nimittäin nostaa päänsä pystyyn ja elää täysillä. Se on hyvä tavoite myös asiakkailleni. Sen tavoitteen saavuttaminen on huikeaa.
Minä painan 68 kiloa. En tiedä liittyykö se yhtään mitenkään siihen, että olen tällä hetkellä elämäni kunnossa ja aidosti onnellinen.
Suurimmalla osalla asiakkaistani, kuten myös suurimmalla osalla kaikista maailman naisista, on tähän vastaus valmiina. Se on: "Haluan painaa 65 kiloa". Olen saanut numeraalisia vastauksia tavoitepainosta jopa puolen kilon tarkkuudella. Ihmiset haluavat toki lisäksi oppia syömään oikein, päästä elämänsä kuntoon tai löytää itsensä uudelleen. Mutta lopulta kuitenkin lyödään faktat tiskiin: halutaan joku numero.
Siis mitä? Mistä nämä random-numerot kuten 58 kg, 65 kg tai 72 kg oikein tulevat?
On aina yhtä mielenkiintoista päästä selvittämään syy tietyn tavoitepainon numeroiden takana. Jatkokysymykseni onkin: "Milloin viimeksi painoit tämän verran?" Vastaukset vaihtelevat rippikoulukuvasta vuoden takaiseen tilanteeseen. Lopulta saan yleensä selville, että johonkin tiettyyn painoon, kuten esimerkiksi 65:een kiloon, liittyy paljon mukavia muistoja ja hyvä elämäntilanne: elämä oli silloin elämisenmakuista ja oli helppo olla itseensä kokonaisvaltaisesti ja aidosti tyytyväinen.
Ahaa! Kysymys onkin siis jostain suuremmasta asiasta kuin digitaalipuntarin näytöstä. Huh, onneksi.
On suoraan sanottuna ihan älytöntä tavoitella koko elämänsä jotain tiettyä lukua, varsinkin jos ei sitä realistisesti ajateltuna tule ehkä koskaan edes saavuttamaan. Kolmen lapsen äidin täytyy yksinkertaisesti unohtaa se, mitä hän painoi lakkiaiskuvassaan. Paluuta ei ole. Myöskään ruumiinrakenteeltaan lihaksikas ihminen ei välttämättä pääse koskaan samaan painoon hintelämmän parhaan kaverinsa kanssa. On siis aina tärkeämpää tavoitella ensisijaisesti hyvää oloa ja parasta mahdollista fiilistä itsestään kuin jotain tiettyä numeroa. Asenteellisesti kiteytettynä: "Fuck 65, because I am feeling great!"
On ensisijaista löytää oma hyvänolon paino, ja se ei aina välttämättä nasahtele normaalin painoindeksin rajoihin, välille 20-25. Ja se voi olla joku aivan muukin luku kuin 65 kiloa. Tarkkaa kilomäärää tärkeämpää onkin miettiä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:
1. Onko minun hyvä olla omassa kehossani?
2. Estääkö nykyinen painoni minua tekemästä sellaisia asioita joita haluaisin tehdä?
3. Olenko hyvässä fyysisessä kunnossa?
4. Kohtelenko kehoani hyvin?
Muut ihmiset tuskin tietävät paljonko painat, mutta kaikki näkevät jo päälle päin onko sinulla hyvä olla itsesi kanssa. Haluaisin ihan jokaisen meistä pääsevän omaan hyvän olon painoonsa. Siinä painossa saa nimittäin nostaa päänsä pystyyn ja elää täysillä. Se on hyvä tavoite myös asiakkailleni. Sen tavoitteen saavuttaminen on huikeaa.
Minä painan 68 kiloa. En tiedä liittyykö se yhtään mitenkään siihen, että olen tällä hetkellä elämäni kunnossa ja aidosti onnellinen.
lauantai 17. maaliskuuta 2012
Rohkea rokan syö, uhkarohkea menee ryhmäliikuntatunnille.
Minun oli pienenä vaikea oppia ajamaan pyörällä. Muistan kuinka opettelin ajamista silloista kotiani lähellä olevalla urheilukentällä. Ei ollut helppoa, vaan tosi vaikeaa. Kukaan urheilukentän ohi kulkevista ihmisistä ei vamasti ajatellut
tuolloin, että: "Tuosta tytöstä tulee vielä liikunnanohjaaja". Jumituin siis apurattaisiin näin jälkikäteen ajateltuna aivan liian pitkäksi aikaa.
Sitten eräänä päivänä se tapahtui: ohjasin pientä punaista Helkamaani ihan itse. Se oli niin siistiä: minä onnistuin! Tämä eeppinen ensimmäinen ajokokemus on jäänyt vahvasti mieleeni. Uskon, että koin keskiverto-mukulaa suurempaa riemua oppiessani lopulta ajamaan pyörällä. Olin omasta mielestäni sankari.
Pyörähomma oli minulle ehkä siksi niin hankala, että olin tuolloin aika arka kokeilemaan uusia asioita. En ole enää. Liikunta ja siinä koetut lukuisat onnistumisen elämykset vuosien varrella ovat vaikuttaneet suuresti siihen millainen aikuinen minusta lopulta tuli. Olen omasta mielestäni tosi reipas ja rohkea, teen ja uskallan. Nykyään, 20 vuotta apuratasrallin jälkeen, haluan auttaa ihmisiä kokeilemaan omia rajojaan ja antaa mahdollisimman monelle itsensä voittamisen elämyksiä juuri liikunnan kautta. Leikkisästi kiteytettynä: joka ikisenä työpäiväni joku oppii ajamaan pyörällä.
Liikkuminen ja varsinkin liikkeelle lähteminen on aina uskaltamista. Se on itsensä peliin laittamista sanan kaikissa merkityksissä. Ei vielä riitä, että ajattelee mitä tekee ja että on tekemisessä aidosti läsnä. Liikkuessa täytyy välillä kokeilla sellaisia asioita, joissa voi myös epäonnistua. Liikkuvan ihmisen täytyy myös asettaa kehonsa kovimman mahdollisen kritiikin, eli oman itsensä arvostelun, kohteeksi. Oman kehon ja koko fyysisyyden peliin laittaminen on siis tosi kova juttu! Usko minua kun sanon, että uskallus palkitaan - ihan poikkeuksetta.
Haluaisin, että ihmiset rohkenisivat mennä kokeilemaan uusia liikuntalajeja. Naiset eivät välttämättä mene koskaan ensimmäistä kertaa jollekin ryhmäliikuntatunnille vain siksi, että he pelkäävät epäonnistuvansa. Osa miettii myös mitä muut osallistujat saattaisivat ajatella heidän epätäydellisestä suorituksestaan. Suoraan sanottuna todella hölömöjä ja turhia pelkoja!
En ole vielä koskaan tavannut ihmistä, joka kävisi ryhmäliikuntatunneilla tai kuntosalilla säännöllisesti seuraamassa mitä muut siellä tekevät. Vai oletteko nähneet jonkun saapuvan paikalle kiikareiden ja muistiinpanovälineiden kanssa? Ja on muuten kohteliasta ja jopa suotavaa lajia pidempään harrastaneita kohtaan ettet osaa heti ensimmäisellä kerralla ihan kaikkea. Jos joku laji siis kiinnostaa sinua niin: Just do it!
Liikunnassa on mahdollisuus olla upea, onnistuja ja voittaja. Ensin pitää vaan uskaltaa. Mitä lajia siis haluaisit kokeilla jos tietäisit ettei kukaan näe, eikä postissa tulisi jälkikäteen kirjallista numeroarvostelua suorituksestasi?
Ota apupyörät irti ja uskalla ajaa!
Sitten eräänä päivänä se tapahtui: ohjasin pientä punaista Helkamaani ihan itse. Se oli niin siistiä: minä onnistuin! Tämä eeppinen ensimmäinen ajokokemus on jäänyt vahvasti mieleeni. Uskon, että koin keskiverto-mukulaa suurempaa riemua oppiessani lopulta ajamaan pyörällä. Olin omasta mielestäni sankari.
Pyörähomma oli minulle ehkä siksi niin hankala, että olin tuolloin aika arka kokeilemaan uusia asioita. En ole enää. Liikunta ja siinä koetut lukuisat onnistumisen elämykset vuosien varrella ovat vaikuttaneet suuresti siihen millainen aikuinen minusta lopulta tuli. Olen omasta mielestäni tosi reipas ja rohkea, teen ja uskallan. Nykyään, 20 vuotta apuratasrallin jälkeen, haluan auttaa ihmisiä kokeilemaan omia rajojaan ja antaa mahdollisimman monelle itsensä voittamisen elämyksiä juuri liikunnan kautta. Leikkisästi kiteytettynä: joka ikisenä työpäiväni joku oppii ajamaan pyörällä.
Liikkuminen ja varsinkin liikkeelle lähteminen on aina uskaltamista. Se on itsensä peliin laittamista sanan kaikissa merkityksissä. Ei vielä riitä, että ajattelee mitä tekee ja että on tekemisessä aidosti läsnä. Liikkuessa täytyy välillä kokeilla sellaisia asioita, joissa voi myös epäonnistua. Liikkuvan ihmisen täytyy myös asettaa kehonsa kovimman mahdollisen kritiikin, eli oman itsensä arvostelun, kohteeksi. Oman kehon ja koko fyysisyyden peliin laittaminen on siis tosi kova juttu! Usko minua kun sanon, että uskallus palkitaan - ihan poikkeuksetta.
Haluaisin, että ihmiset rohkenisivat mennä kokeilemaan uusia liikuntalajeja. Naiset eivät välttämättä mene koskaan ensimmäistä kertaa jollekin ryhmäliikuntatunnille vain siksi, että he pelkäävät epäonnistuvansa. Osa miettii myös mitä muut osallistujat saattaisivat ajatella heidän epätäydellisestä suorituksestaan. Suoraan sanottuna todella hölömöjä ja turhia pelkoja!
En ole vielä koskaan tavannut ihmistä, joka kävisi ryhmäliikuntatunneilla tai kuntosalilla säännöllisesti seuraamassa mitä muut siellä tekevät. Vai oletteko nähneet jonkun saapuvan paikalle kiikareiden ja muistiinpanovälineiden kanssa? Ja on muuten kohteliasta ja jopa suotavaa lajia pidempään harrastaneita kohtaan ettet osaa heti ensimmäisellä kerralla ihan kaikkea. Jos joku laji siis kiinnostaa sinua niin: Just do it!
Liikunnassa on mahdollisuus olla upea, onnistuja ja voittaja. Ensin pitää vaan uskaltaa. Mitä lajia siis haluaisit kokeilla jos tietäisit ettei kukaan näe, eikä postissa tulisi jälkikäteen kirjallista numeroarvostelua suorituksestasi?
Ota apupyörät irti ja uskalla ajaa!
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Normaalin syömisen testi
Ainahan se on mielessä: syöminen. Syön omasta mielestäni kokoisekseni naiseksi paljon. Ruokakassini ovat niin painavia, että joskus minun pitää pysähtyä jumppaamaan sormia matkalla kaupasta kotiin. Litra maitoa painaa kilon, ja juon vähintään sen litran päivässä. Voisin elää pelkällä maidolla. Minulla on aina nälkä ja koko ajan jano. Syön kolmen tunnin välein. Käytän ruokaan kuukaudessa enemmän rahaa kuin asuntolainani lyhentämiseen. Olen tosi kiukkuinen nälkäisenä ja yleensä lopetan silloin puhumisen kokonaan. Silloin kun en ole nälkäinen puhun ruuasta paljon. Juttelen siihen liittyvistä asioista asiakkaideni kanssa päivittäin. Syön 750 grammaa Ehrmannin maitorahkaa joka päivä.
Onko tämä mielestäsi normaalia syömistä tai ylipäätänsä normaalia suhtautumista ruokaan?
Käytämme paljon aikaa ruuan miettimiseen: miten pitäisi syödä, mitä seuraavaksi syömme, mitä saa syödä ja mitä toiset syövät. Oletko sinä koskaan miettinyt onko oma suhteesi ruokaan ja syömiseen kunnossa, hallinnassa, ok tai normaalia? Mistä sen oikeastaan voi edes tietää: onko syöminen hanskassa vai onko se ehkä lähtenyt lapasesta...
Kehittelin tätä kysymystä varten yksinkertaisen testin. Ihan aluksi täytyy todeta, että tällaisen testin laatiminen on vaikeaa... karppaavan kansan, superfoodien, suuren rasvakeskustelun ja luomun keskellä jopa uhkarohkeaa tai ammatillinen itsemurha. Päätin kuitenkin olla rohkea tyttö ja julkaista tämän. Unohdetaan kalorimäärät ja energiaravintoaineiden suhteet, tässä tulee kolme laajempaa kriteeriä normaalille syömiselle.
Testi on helppo: vastaat vaan jokaisen osion jälkeen kyllä tai ei. (Jos vastaat jokaiseen kohtaan kyllä, niin kannattaa kertoa tuloksesta myös naapurille, työkaverille ja minulle. Keskustelua ja palkintoja luvassa.)
1. Kohtuus
Yksinkertaisesti sanottuna ihminen syö kohtuullisesti kun hän on normaalipainoinen. Liian paljon ja liian usein johtaa aina lihomiseen, ylipainoon ja sen tuomiin terveysongelmiin. Liian vähän ja liian harvoin syömisen lopputuloksena taas on laihtuminen, pahimmillaan anoreksia. Kumpikaan ääripää ei kuulosta houkuttelevalta. Kohtuullisuus tarkoittaa siis sopivia määriä ruokaa, ilman suuria ylilyöntejä. Onko jollain ollut joskus aidosti hyvä olo ja elämänsä vire päällä supermegagigamonsteri-aterian jälkeen tai vastaavasti kuukauden kaalikeittokuurin päätyttyä. Kaikkea voi ja saada syödä, kunhan miettii vaan määrät kuntoon. Desi maistuu aina paremmalta kuin litra. Ja 300 grammaa on muuten riittävä määrä makaronilaatikkoa. Pysytkö siis kohtuudessa: kyllä vai ei?
2. Joustavuus
Aina ei voi syödä niin kuin haluaa tai on suunnitellut. Joskus pitää olla koko viikonloppu sukulaisten vieraana ja syödä kohteliaasti sitä mitä pöytään kulloinkin laitetaan. Aina kaupasta ei saa juuri sitä ruisleipää mitä olet tottunut syömään. Joskus joutuu syystä tai toisesta syömään valmisruokia, jopa niitä kammottavia Saarioisten pizzoja. Joskus tilaamassasi salaatissa on oman mittapuusi mukaan aivan liian paljon öljyä. Mikään näistä ei saisi aiheuttaa ylitsepääsemätöntä ahdistusta tai ruuan syömättä jättämistä. Jos suuret linjat ovat kunnossa, niin yksittäiset ateriat eivät voi "pilata" ruokavaliotasi. Kannattaa myös muistaa, että "täydellinen ruokavalio" ei ole tavoittelemisen arvoinen asia. Sekin on nimittäin diagnosoitu syömishäiriöksi. Pystytkö siis tarvittaessa joustamaan ruokaperiaatteissasi? Kyllä vai ei?
3. Nautittavuus
Ruokaa pitää maistella. Ihailen ihmisiä, jotka pureskelevat ruokaa suussaan aivan liian kauan. (Erityisesti Fanni Rahkosen tai Marie Rautio-Sipilän kanssa ruokailuun tulee varata riittävästi aikaa.) Syömisen ei myöskään koskaan pitäisi olla pelkkää kehon tankkaamista. Olisi mielestäni aidosti surullista, jos lounas nähtäisiin aina vain grammoina proteiinia, eli paketillisena keittokinkkua. On tärkeää yhdistää murkina, mieli ja maut yhdeksi suureksi elämykseksi. Syömme joka päivä, eli meillä on päivittäin vähintään viisi mahdollisuutta suureen nautintoon. Aah! Kysymys kuuluu: syötkö omasta mielestäsi kaikilla aisteilla? Muistatko miltä tilli tuoksuu?
Testi on ohi. Kyllä! Kyllä! Kyllä! Minä sain tässä testissä täydet kolme pistettä. Läpäisin testin siis, jääväämättä sitä itseltäni. Aika kiva.
Mutta ihan oikeasti: melkein kilo maitorahkaa päivässä on... älytöntä? Poikkeus siis tässäkin tapauksessa vahvistaa säännön. Se on ihan normaalia.
Onko tämä mielestäsi normaalia syömistä tai ylipäätänsä normaalia suhtautumista ruokaan?
Käytämme paljon aikaa ruuan miettimiseen: miten pitäisi syödä, mitä seuraavaksi syömme, mitä saa syödä ja mitä toiset syövät. Oletko sinä koskaan miettinyt onko oma suhteesi ruokaan ja syömiseen kunnossa, hallinnassa, ok tai normaalia? Mistä sen oikeastaan voi edes tietää: onko syöminen hanskassa vai onko se ehkä lähtenyt lapasesta...
Kehittelin tätä kysymystä varten yksinkertaisen testin. Ihan aluksi täytyy todeta, että tällaisen testin laatiminen on vaikeaa... karppaavan kansan, superfoodien, suuren rasvakeskustelun ja luomun keskellä jopa uhkarohkeaa tai ammatillinen itsemurha. Päätin kuitenkin olla rohkea tyttö ja julkaista tämän. Unohdetaan kalorimäärät ja energiaravintoaineiden suhteet, tässä tulee kolme laajempaa kriteeriä normaalille syömiselle.
Testi on helppo: vastaat vaan jokaisen osion jälkeen kyllä tai ei. (Jos vastaat jokaiseen kohtaan kyllä, niin kannattaa kertoa tuloksesta myös naapurille, työkaverille ja minulle. Keskustelua ja palkintoja luvassa.)
1. Kohtuus
Yksinkertaisesti sanottuna ihminen syö kohtuullisesti kun hän on normaalipainoinen. Liian paljon ja liian usein johtaa aina lihomiseen, ylipainoon ja sen tuomiin terveysongelmiin. Liian vähän ja liian harvoin syömisen lopputuloksena taas on laihtuminen, pahimmillaan anoreksia. Kumpikaan ääripää ei kuulosta houkuttelevalta. Kohtuullisuus tarkoittaa siis sopivia määriä ruokaa, ilman suuria ylilyöntejä. Onko jollain ollut joskus aidosti hyvä olo ja elämänsä vire päällä supermegagigamonsteri-aterian jälkeen tai vastaavasti kuukauden kaalikeittokuurin päätyttyä. Kaikkea voi ja saada syödä, kunhan miettii vaan määrät kuntoon. Desi maistuu aina paremmalta kuin litra. Ja 300 grammaa on muuten riittävä määrä makaronilaatikkoa. Pysytkö siis kohtuudessa: kyllä vai ei?
2. Joustavuus
Aina ei voi syödä niin kuin haluaa tai on suunnitellut. Joskus pitää olla koko viikonloppu sukulaisten vieraana ja syödä kohteliaasti sitä mitä pöytään kulloinkin laitetaan. Aina kaupasta ei saa juuri sitä ruisleipää mitä olet tottunut syömään. Joskus joutuu syystä tai toisesta syömään valmisruokia, jopa niitä kammottavia Saarioisten pizzoja. Joskus tilaamassasi salaatissa on oman mittapuusi mukaan aivan liian paljon öljyä. Mikään näistä ei saisi aiheuttaa ylitsepääsemätöntä ahdistusta tai ruuan syömättä jättämistä. Jos suuret linjat ovat kunnossa, niin yksittäiset ateriat eivät voi "pilata" ruokavaliotasi. Kannattaa myös muistaa, että "täydellinen ruokavalio" ei ole tavoittelemisen arvoinen asia. Sekin on nimittäin diagnosoitu syömishäiriöksi. Pystytkö siis tarvittaessa joustamaan ruokaperiaatteissasi? Kyllä vai ei?
3. Nautittavuus
Ruokaa pitää maistella. Ihailen ihmisiä, jotka pureskelevat ruokaa suussaan aivan liian kauan. (Erityisesti Fanni Rahkosen tai Marie Rautio-Sipilän kanssa ruokailuun tulee varata riittävästi aikaa.) Syömisen ei myöskään koskaan pitäisi olla pelkkää kehon tankkaamista. Olisi mielestäni aidosti surullista, jos lounas nähtäisiin aina vain grammoina proteiinia, eli paketillisena keittokinkkua. On tärkeää yhdistää murkina, mieli ja maut yhdeksi suureksi elämykseksi. Syömme joka päivä, eli meillä on päivittäin vähintään viisi mahdollisuutta suureen nautintoon. Aah! Kysymys kuuluu: syötkö omasta mielestäsi kaikilla aisteilla? Muistatko miltä tilli tuoksuu?
Testi on ohi. Kyllä! Kyllä! Kyllä! Minä sain tässä testissä täydet kolme pistettä. Läpäisin testin siis, jääväämättä sitä itseltäni. Aika kiva.
Mutta ihan oikeasti: melkein kilo maitorahkaa päivässä on... älytöntä? Poikkeus siis tässäkin tapauksessa vahvistaa säännön. Se on ihan normaalia.
tiistai 21. helmikuuta 2012
Mää repsahdin!
Muistatko milloin viimeksi söit karkkia, suklaapatukan (mmm.... Kinder bueno), jäätelöä, hampurilaisen, laskiaispullan (Bisketin laskiaispulla!) tai sipsejä (...ja totta kai meillä oli myös dippikastiketta)?
Kaikki te, jotka ette syö näitä juttuja tai muista lähihistoriastanne tällaista hetkeä, niin ilmoittautukaa ystävällisesti jotakin kautta minulle. Haluaisin tuijottaa teitä ylipitkän hetken hämmentyneenä silmiin, loksauttaa sitten suuni auki ja taputtaa olalle. Siinä taputellessa voisin samalla lausua jotain viisasta, kuten: "No niin, ei kait siinä sitten... hyvää matkaa. Joo."
Kaikki te, joilla muisti pelaa ja joita ei ole vielä taputeltu, niin vastatkaa nyt itsenne parhaina asiantuntijoina rehellisesti seuraavaan kysymykseen: mitä tuolloin mielestäsi tapahtui? 1: romahdit, sorruit, repsahdit, mokasit, tuhouduit, pilasit kaiken? Vai 2: nautiskelit, söit, murkinoit, herkuttelit, rouskuttelit, maistelit jotain ihanaa? Ykkössarjan vastausvaihtoehdot ovat minulle paljon tutumpia ja yleensä kuulenkin puhuttavan juuri repsahtamisesta. Aivan liian harvoin asiakkaani kertovat minulle ylpeänä nautiskelleensa viikonloppuna aivan täydellisestä suklaakakusta. Yleensä tämänkaltaiset hetket summataan ripittäytymällä minulle sanoen: "Äää! Mää repsahdin niin pahasti lauantaina, kun oli ne kummipojan synttärit... ja sitten me käytiin vielä sunnuntaina pizzalla."
Yhden munkin syöminen voi laittaa ihmisessä liikkeelle käsittämättömän synkän ajatusketjun. Monen vaiheen kautta päästään lopulta niinkin perustavaa laatua olevien filosofisten kysymyksien ääreen kuin: Olenko huono ihminen? Epäonnistunko aina kaikessa? Ei öljyssä paistetun rinkilän syöminen tee mielestäni kenestäkään huonoa tai epäonnistujaa.
Varsinkin painonpudottajat sättivät itseään yleensä vielä pitkään lauantain tapahtumien jälkeen. Tässä on se ongelma, että kun kokee kerran epäonnistuneensa ruokavalionsa kanssa, niin ajattelee helposti koko seuraavan viikonkin olevan pilalla. Se on niinku musta tai valkoinen! Kun jäädään pyörimään itsesyytösten tunteisiin ja joko-tai -ajatteluun, niin siitä seuraa väistämättä tuhoisa "ihan sama" -asenne. Tällä asenteella ote terveellisestä syömisestä katoaa kokonaan pitkäksi aikaa ja ihminen päätyy pyörimään epäonnistumisen kehään. Sitä pyörimistä on muuten yllättävän hankalaa pysäyttää. Pahimmassa tapauksessa se loppuu vasta seuraavan viikon maanantaina tai tammikuussa.
Jonkin ruuan ehdoton kieltäminen tai täydellinen herkuttomuus johtavat lopulta Aina enemmin tai myöhemmin itselleen tehtyjen sääntöjen rikkomiseen. Ja siitä tulee väistämättä paha mieli, kun kokee epäonnistuneensa. Ihan oikeasti: miksi edes yrittää olla ilman suklaata tänä vuonna tai loppuelämän ajan? Herkuttelu on tärkeää ja siihen pystyminen ilman tunnontuskia kertoo ihmisen terveestä suhtautumisesta ruokaan ja syömiseen. Namiakin tarvitaan!
Ongelma on mielestäni myös se, että jos näkee kaiken herkuttelun sortumisena, niin syömisestä katoaa tärkeä elementti: nautinto. Jos uskaltaisimme aidosti nauttia herkuista, niin tarvitsisimme niitä uskoakseni määrällisesti nykyistä vähemmän. Ajatuksella nautittu pala suklaata voittaa milloin tahansa itse itseltään salaa vedetyn kokonaisen satsin. Minulla on muuten lompakossani pieni musta kirja, johon kirjoitan ylös arvosteluja kahviloissa nauttimistani pullista ja kakuista. Pääsen kirjoitusteni kautta palaamaan viikkoja sitten tapahtuneisiin nautiskeluhetkiin. Parhaat kuvaukseni ovat kuin runoja. Olen siis kirjaimellisesti tehnyt herkuttelusta taidetta!
Kun siis seuraavan kerran syöt jotain tavallista parempaa, niin tee se ajatuksella ja nuolaise herkkuhetken päätteeksi hymyillen huuliasi. Tämän jälkeen palaa taas arkeen. Itsekin taidan tämän jutun kirjoittamisen aikana syömäni viiden suklaapalan jälkeen lähteä tomerasti kettiöön. Lounaaksi on tänään kuhaa ja parsakaalta.
Kaikki te, jotka ette syö näitä juttuja tai muista lähihistoriastanne tällaista hetkeä, niin ilmoittautukaa ystävällisesti jotakin kautta minulle. Haluaisin tuijottaa teitä ylipitkän hetken hämmentyneenä silmiin, loksauttaa sitten suuni auki ja taputtaa olalle. Siinä taputellessa voisin samalla lausua jotain viisasta, kuten: "No niin, ei kait siinä sitten... hyvää matkaa. Joo."
Kaikki te, joilla muisti pelaa ja joita ei ole vielä taputeltu, niin vastatkaa nyt itsenne parhaina asiantuntijoina rehellisesti seuraavaan kysymykseen: mitä tuolloin mielestäsi tapahtui? 1: romahdit, sorruit, repsahdit, mokasit, tuhouduit, pilasit kaiken? Vai 2: nautiskelit, söit, murkinoit, herkuttelit, rouskuttelit, maistelit jotain ihanaa? Ykkössarjan vastausvaihtoehdot ovat minulle paljon tutumpia ja yleensä kuulenkin puhuttavan juuri repsahtamisesta. Aivan liian harvoin asiakkaani kertovat minulle ylpeänä nautiskelleensa viikonloppuna aivan täydellisestä suklaakakusta. Yleensä tämänkaltaiset hetket summataan ripittäytymällä minulle sanoen: "Äää! Mää repsahdin niin pahasti lauantaina, kun oli ne kummipojan synttärit... ja sitten me käytiin vielä sunnuntaina pizzalla."
Yhden munkin syöminen voi laittaa ihmisessä liikkeelle käsittämättömän synkän ajatusketjun. Monen vaiheen kautta päästään lopulta niinkin perustavaa laatua olevien filosofisten kysymyksien ääreen kuin: Olenko huono ihminen? Epäonnistunko aina kaikessa? Ei öljyssä paistetun rinkilän syöminen tee mielestäni kenestäkään huonoa tai epäonnistujaa.
Varsinkin painonpudottajat sättivät itseään yleensä vielä pitkään lauantain tapahtumien jälkeen. Tässä on se ongelma, että kun kokee kerran epäonnistuneensa ruokavalionsa kanssa, niin ajattelee helposti koko seuraavan viikonkin olevan pilalla. Se on niinku musta tai valkoinen! Kun jäädään pyörimään itsesyytösten tunteisiin ja joko-tai -ajatteluun, niin siitä seuraa väistämättä tuhoisa "ihan sama" -asenne. Tällä asenteella ote terveellisestä syömisestä katoaa kokonaan pitkäksi aikaa ja ihminen päätyy pyörimään epäonnistumisen kehään. Sitä pyörimistä on muuten yllättävän hankalaa pysäyttää. Pahimmassa tapauksessa se loppuu vasta seuraavan viikon maanantaina tai tammikuussa.
Jonkin ruuan ehdoton kieltäminen tai täydellinen herkuttomuus johtavat lopulta Aina enemmin tai myöhemmin itselleen tehtyjen sääntöjen rikkomiseen. Ja siitä tulee väistämättä paha mieli, kun kokee epäonnistuneensa. Ihan oikeasti: miksi edes yrittää olla ilman suklaata tänä vuonna tai loppuelämän ajan? Herkuttelu on tärkeää ja siihen pystyminen ilman tunnontuskia kertoo ihmisen terveestä suhtautumisesta ruokaan ja syömiseen. Namiakin tarvitaan!
Ongelma on mielestäni myös se, että jos näkee kaiken herkuttelun sortumisena, niin syömisestä katoaa tärkeä elementti: nautinto. Jos uskaltaisimme aidosti nauttia herkuista, niin tarvitsisimme niitä uskoakseni määrällisesti nykyistä vähemmän. Ajatuksella nautittu pala suklaata voittaa milloin tahansa itse itseltään salaa vedetyn kokonaisen satsin. Minulla on muuten lompakossani pieni musta kirja, johon kirjoitan ylös arvosteluja kahviloissa nauttimistani pullista ja kakuista. Pääsen kirjoitusteni kautta palaamaan viikkoja sitten tapahtuneisiin nautiskeluhetkiin. Parhaat kuvaukseni ovat kuin runoja. Olen siis kirjaimellisesti tehnyt herkuttelusta taidetta!
Kun siis seuraavan kerran syöt jotain tavallista parempaa, niin tee se ajatuksella ja nuolaise herkkuhetken päätteeksi hymyillen huuliasi. Tämän jälkeen palaa taas arkeen. Itsekin taidan tämän jutun kirjoittamisen aikana syömäni viiden suklaapalan jälkeen lähteä tomerasti kettiöön. Lounaaksi on tänään kuhaa ja parsakaalta.
torstai 9. helmikuuta 2012
Oma hiki haisee elämältä
Härätys soi kello 05:30. On siis katsontakannan mukaan joko aamu tai aamuyö. Nousen ylös sängystä, ilman turhia torkutuksia. Joskus muuten huudan samaan aikaan ääneen, että "Paikalla", ihan vain siksi, että se on mielestäni tosi hauskaa. Puen treenivaatteet päälle ja vedän pipon päähän. En laita ripsiväriä. Syön aamupalan. Aina se ei maistu, mutta syön silti. Viimeistään puolta tuntia myöhemmin astun ulos ovesta: pimeään ja pakkaseen. Kävelen alas kauppurienkatua, läpi käsittämättömän hiljaisen kaupungin keskustan. Olen menossa hikoilemaan. Aamun sisäpyöräilytunti, ja samalla koko Suomen aikaisin ryhmäliikuntatunti, alkaa. Kello on 06:25.
Edellä mainittu tapahtumaketju saa minut toisinaan kysymään itseltäni: Miksi? Unohdetaan nyt hetkeksi se, että liikunta on työtäni ja olen siis kaikessa yksinkertaisuudessaan vain menossa töihin, aamuvuoroon. Haluan vastata tähän kysymykseen nyt Hannana, en ohjaajana:
"Hanna, miksi sinä harrastat liikuntaa?"
En ainakaan muista, että ulkonäkö olisi ollut itselleni koskaan tärkein syy liikkua. Viime vuosien aikana tapahtuneet loukkaantumiset ja erilaiset rasitusvammat ovat muuttaneet ajatusmaailmaani vieläkin vahvemmin siihen suuntaan, että olen aidosti onnellinen terveestä kehosta. Se, että pystyn tekemään kropallani asioita on ehdottomasti tärkeämpää kuin se, että hauikset heittävät varjoa lattiaan.
On uskomattoman hieno tunne hallita kehoaan, sen jokaista lihasta. Voisin koska tahansa juosta 20 kilometriä haluamaani suuntaan tai liikuttaa kymmeniä kiloja rautaa niin ylös, alas kuin sivullekin. Minun ei siis välttämättä edes tarvitse tehdä näistä kumpaakaan, tieto siitä että se olisi mahdollista riittää. Vahva fyysinen kehoni on tärkeä minulle: pystyn, jaksan, voin ja osaan.
Se mitä liikunta tekee keholleni ei ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen, mitä se tekee mielelleni. Liikun siis ennen kaikkea Suurten elämysten takia. Se huumaava tunne kun:
1. nostaa painoja enemmän kuin koskaan ennen
2. saa olla tunnilla yhtä koko muun ryhmän kanssa
3. sinnittelee vielä viisi sekuntia maksimisykealueella
4. keskittyy täydellisesti uuden liikkeen oppimiseen
5. saa ottaa kaikki aistit yhtäaikaa maksimaalisesti käyttöön
...se on jotain mittaamattoman arvokasta. Jotain mitä ei voi ostaa tai saada, se tunne täytyy ansaita. Omaan hikipisaraan tiivistyy loppujen lopuksi mielestäni koko elämä: ilo, aggressio, energia, kipu, keskittyminen ja nautinto. Joskus minusta tuntuu jopa, että basson jytke, liike ja oman sydämen iskut ovat yhtä koko maailman kanssa. Kuulostaako mahtipontiselta? Siltä se tuntuukin. Liikkuessani tunnen olevani niiiiiin elossa! Olen voittaja, onnistuja ja ennen kaikkea vahvasti tunteva ihminen.
Joskus mietin, että mitä kaikkea jääkään kokematta ihmiseltä joka ei koskaan harrasta liikuntaa?
Kaikki?
Edellä mainittu tapahtumaketju saa minut toisinaan kysymään itseltäni: Miksi? Unohdetaan nyt hetkeksi se, että liikunta on työtäni ja olen siis kaikessa yksinkertaisuudessaan vain menossa töihin, aamuvuoroon. Haluan vastata tähän kysymykseen nyt Hannana, en ohjaajana:
"Hanna, miksi sinä harrastat liikuntaa?"
En ainakaan muista, että ulkonäkö olisi ollut itselleni koskaan tärkein syy liikkua. Viime vuosien aikana tapahtuneet loukkaantumiset ja erilaiset rasitusvammat ovat muuttaneet ajatusmaailmaani vieläkin vahvemmin siihen suuntaan, että olen aidosti onnellinen terveestä kehosta. Se, että pystyn tekemään kropallani asioita on ehdottomasti tärkeämpää kuin se, että hauikset heittävät varjoa lattiaan.
On uskomattoman hieno tunne hallita kehoaan, sen jokaista lihasta. Voisin koska tahansa juosta 20 kilometriä haluamaani suuntaan tai liikuttaa kymmeniä kiloja rautaa niin ylös, alas kuin sivullekin. Minun ei siis välttämättä edes tarvitse tehdä näistä kumpaakaan, tieto siitä että se olisi mahdollista riittää. Vahva fyysinen kehoni on tärkeä minulle: pystyn, jaksan, voin ja osaan.
Se mitä liikunta tekee keholleni ei ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen, mitä se tekee mielelleni. Liikun siis ennen kaikkea Suurten elämysten takia. Se huumaava tunne kun:
1. nostaa painoja enemmän kuin koskaan ennen
2. saa olla tunnilla yhtä koko muun ryhmän kanssa
3. sinnittelee vielä viisi sekuntia maksimisykealueella
4. keskittyy täydellisesti uuden liikkeen oppimiseen
5. saa ottaa kaikki aistit yhtäaikaa maksimaalisesti käyttöön
...se on jotain mittaamattoman arvokasta. Jotain mitä ei voi ostaa tai saada, se tunne täytyy ansaita. Omaan hikipisaraan tiivistyy loppujen lopuksi mielestäni koko elämä: ilo, aggressio, energia, kipu, keskittyminen ja nautinto. Joskus minusta tuntuu jopa, että basson jytke, liike ja oman sydämen iskut ovat yhtä koko maailman kanssa. Kuulostaako mahtipontiselta? Siltä se tuntuukin. Liikkuessani tunnen olevani niiiiiin elossa! Olen voittaja, onnistuja ja ennen kaikkea vahvasti tunteva ihminen.
Joskus mietin, että mitä kaikkea jääkään kokematta ihmiseltä joka ei koskaan harrasta liikuntaa?
Kaikki?
tiistai 31. tammikuuta 2012
Tee ite!
Ihmisten pitäisi mielestäni sotkea itsensä jauhoilla, vahtia silmä kovana kattilassa kiehuvaa maitoa ja kuoria kymmeniä kiloja perunoita. Eli yksinkertaisemmin sanottuna: tehdä enemmän ruokaa itse. Kannustan myös painonhallintaryhmäläisiäni siihen jatkuvasti ja seuraan mielenkiinnolla "itsetehtyjen ruokien tilasto-dataa", jonka vaadin heiltä viikoittain. Minulta kysyttiinkin eilen, maanantain ryhmäni tapaamisen päätteeksi, hyvä kysymys: "Miksi se itsetehty ruoka on sulle niin tärkeää? Mikä siinä on se juttu?"
Minulla on tähän kolme syytä:
1. Silloin kun on tehnyt ruuan itse, niin tietää mitä lautasella ihan oikeasti on. Tiedät mitä laitoit pannulle, minkä verran öljyä käytit paistamiseen ja millä lopulta maustoit. Silloin kun joku toinen on tehnyt ruokasi, niin voit vain arvailla mitä lautaseltasi löytyy. Vain harva meistä on lukenut läpi einesten valmistusaineluetteloja. Ja vaikka olisikin, niin ei kuitenkaan välttämättä ymmärrä lukemaansa koodiviidakkoa. Ravintolassa syödessä ruokailijalla ei puolestaan ole ravintosisällöistä mitään tietoa. Entistä useamman ravintolan ruokalistaan haluaisinkin näkyviin annoksen raaka-aineet, kalorimäärän, sekä hiilihydraattien, proteiinien ja rasvojen suhteen. Kiitokset muuten FitWokille, jossa tämä asia on esimerkillisesti hoidossa.
2. Silloin kun ruoan tekee alusta asti itse, niin lautaselle päätyy enemmän alkuperäisiä, puhtaita ja laadukkaita ruoka-aineita. Ollaan tekemisissä perusraaka-aineiden kanssa: tomaatti on tomaatti, hauki on kala, kananmunat kananmunia ja niin edelleen. Ruoka on sen alkuperäisessä muodossa: valmiina meidän reseptejämme varten. Lisäksi: on muuten ihan hyvä juttu, että itsetehty ruoka ei kestä jääkaapissa viikkoa. On mielestäni pelottavaa, jos einesateria odottaa sinua jääkaapissasi jopa kaksi viikkoa olematta siitä moksiskaan.
3. Tärkein syy tehdä itse ruokaa liittyy kuitenkin mielestäni ruuan arvostamiseen. On aivan eri asia alkaa poistamaan lohesta ruotoja ja kuorimaan kädessään perunoita kuin tökkiä veitsellä hätäisesti mikrorasian muovikanteen reikiä. Silloin kun omat kädet ovat kuorineet, pilkkoneet, raastaneet, sekoittaneet ja pyöritelleet, niin ruoka maistuu paremmalta. Syöminen on silloin myös kokonaisvaltaisempi kokemus ja aikaan saatua ruoka-annosta kunnioittaa enemmän. Jopa ruuan roskiin heittäminen tuntuu silloin pahemmalta.
Olen kuullut "ne kaikki selitykset" siitä, miksi ihmiset eivät tee ruokaa itse. Listaukseni mukaan suurimmat syyt tähän ovat: ettei osaa tehdä ruokaa, ettei yksin asuva viitsi tehdä vain yhdelle ihmiselle, ettei ole aikaa koska arjen ralli on formula ykkösten tasoa ja se ettei yksinkertaisesti vain huvita. Muutama viikko sitten eräs asiakkaani totesi myös, että paprikakin on niin tuhannen työläs -siinä kun on niitä siemeniäkin. Niinpä.
Tässä nyt nopeasti ratkaisuni edellä esitettyyn tekosyy-luetteloon: jokainen osaa (aloita munakkaasta), Vain itsestäänhän ei kannata tosiaan huolehtia (!), voit tehdä suurempia satseja kerralla (pakasta osa) ja jaa vastuuta ruuanlaitosta koko perheelle, kannattaa edes kokeilla (voit saada siitä miellyttävän harrastuksen) ja lopuksi: siementen poistamiseen paprikasta menee noin 27 sekuntia (oma henkilökohtainen ennätys).
En siis tarkoita sitä, että jokaisen syömäsi aterian pitäisi tulla omasta keittiöstä, kyllä Saarioistenkin äiti toisinaan osaa. Jos kuitenkin haluat syödä laadukkaasti, olla normaalipainoinen ja säästää myös rahaa, niin itsetekeminen kannattaa. Kuinka palkitsevaa onkaan ottaa karjalanpaisti pois uunista neljän-viiden tunnin hauduttamisen jälkeen.
Jos teet itse noin 80 prosenttia syömistäsi ruuista, niin homma on hyvällä mallilla. Kerro siis minulle "itsetehtyjen ruokien tilasto-datasi". Minkälaisiin prosentteihin yllät?
Minulla on tähän kolme syytä:
1. Silloin kun on tehnyt ruuan itse, niin tietää mitä lautasella ihan oikeasti on. Tiedät mitä laitoit pannulle, minkä verran öljyä käytit paistamiseen ja millä lopulta maustoit. Silloin kun joku toinen on tehnyt ruokasi, niin voit vain arvailla mitä lautaseltasi löytyy. Vain harva meistä on lukenut läpi einesten valmistusaineluetteloja. Ja vaikka olisikin, niin ei kuitenkaan välttämättä ymmärrä lukemaansa koodiviidakkoa. Ravintolassa syödessä ruokailijalla ei puolestaan ole ravintosisällöistä mitään tietoa. Entistä useamman ravintolan ruokalistaan haluaisinkin näkyviin annoksen raaka-aineet, kalorimäärän, sekä hiilihydraattien, proteiinien ja rasvojen suhteen. Kiitokset muuten FitWokille, jossa tämä asia on esimerkillisesti hoidossa.
2. Silloin kun ruoan tekee alusta asti itse, niin lautaselle päätyy enemmän alkuperäisiä, puhtaita ja laadukkaita ruoka-aineita. Ollaan tekemisissä perusraaka-aineiden kanssa: tomaatti on tomaatti, hauki on kala, kananmunat kananmunia ja niin edelleen. Ruoka on sen alkuperäisessä muodossa: valmiina meidän reseptejämme varten. Lisäksi: on muuten ihan hyvä juttu, että itsetehty ruoka ei kestä jääkaapissa viikkoa. On mielestäni pelottavaa, jos einesateria odottaa sinua jääkaapissasi jopa kaksi viikkoa olematta siitä moksiskaan.
3. Tärkein syy tehdä itse ruokaa liittyy kuitenkin mielestäni ruuan arvostamiseen. On aivan eri asia alkaa poistamaan lohesta ruotoja ja kuorimaan kädessään perunoita kuin tökkiä veitsellä hätäisesti mikrorasian muovikanteen reikiä. Silloin kun omat kädet ovat kuorineet, pilkkoneet, raastaneet, sekoittaneet ja pyöritelleet, niin ruoka maistuu paremmalta. Syöminen on silloin myös kokonaisvaltaisempi kokemus ja aikaan saatua ruoka-annosta kunnioittaa enemmän. Jopa ruuan roskiin heittäminen tuntuu silloin pahemmalta.
Olen kuullut "ne kaikki selitykset" siitä, miksi ihmiset eivät tee ruokaa itse. Listaukseni mukaan suurimmat syyt tähän ovat: ettei osaa tehdä ruokaa, ettei yksin asuva viitsi tehdä vain yhdelle ihmiselle, ettei ole aikaa koska arjen ralli on formula ykkösten tasoa ja se ettei yksinkertaisesti vain huvita. Muutama viikko sitten eräs asiakkaani totesi myös, että paprikakin on niin tuhannen työläs -siinä kun on niitä siemeniäkin. Niinpä.
Tässä nyt nopeasti ratkaisuni edellä esitettyyn tekosyy-luetteloon: jokainen osaa (aloita munakkaasta), Vain itsestäänhän ei kannata tosiaan huolehtia (!), voit tehdä suurempia satseja kerralla (pakasta osa) ja jaa vastuuta ruuanlaitosta koko perheelle, kannattaa edes kokeilla (voit saada siitä miellyttävän harrastuksen) ja lopuksi: siementen poistamiseen paprikasta menee noin 27 sekuntia (oma henkilökohtainen ennätys).
En siis tarkoita sitä, että jokaisen syömäsi aterian pitäisi tulla omasta keittiöstä, kyllä Saarioistenkin äiti toisinaan osaa. Jos kuitenkin haluat syödä laadukkaasti, olla normaalipainoinen ja säästää myös rahaa, niin itsetekeminen kannattaa. Kuinka palkitsevaa onkaan ottaa karjalanpaisti pois uunista neljän-viiden tunnin hauduttamisen jälkeen.
Jos teet itse noin 80 prosenttia syömistäsi ruuista, niin homma on hyvällä mallilla. Kerro siis minulle "itsetehtyjen ruokien tilasto-datasi". Minkälaisiin prosentteihin yllät?
Tilaa:
Kommentit (Atom)