Muistatko milloin viimeksi söit karkkia, suklaapatukan (mmm.... Kinder bueno), jäätelöä, hampurilaisen, laskiaispullan (Bisketin laskiaispulla!) tai sipsejä (...ja totta kai meillä oli myös dippikastiketta)?
Kaikki te, jotka ette syö näitä juttuja tai muista lähihistoriastanne tällaista hetkeä, niin ilmoittautukaa ystävällisesti jotakin kautta minulle. Haluaisin tuijottaa teitä ylipitkän hetken hämmentyneenä silmiin, loksauttaa sitten suuni auki ja taputtaa olalle. Siinä taputellessa voisin samalla lausua jotain viisasta, kuten: "No niin, ei kait siinä sitten... hyvää matkaa. Joo."
Kaikki te, joilla muisti pelaa ja joita ei ole vielä taputeltu, niin vastatkaa nyt itsenne parhaina asiantuntijoina rehellisesti seuraavaan kysymykseen: mitä tuolloin mielestäsi tapahtui? 1: romahdit, sorruit, repsahdit, mokasit, tuhouduit, pilasit kaiken? Vai 2: nautiskelit, söit, murkinoit, herkuttelit, rouskuttelit, maistelit jotain ihanaa? Ykkössarjan vastausvaihtoehdot ovat minulle paljon tutumpia ja yleensä kuulenkin puhuttavan juuri repsahtamisesta. Aivan liian harvoin asiakkaani kertovat minulle ylpeänä nautiskelleensa viikonloppuna aivan täydellisestä suklaakakusta. Yleensä tämänkaltaiset hetket summataan ripittäytymällä minulle sanoen: "Äää! Mää repsahdin niin pahasti lauantaina, kun oli ne kummipojan synttärit... ja sitten me käytiin vielä sunnuntaina pizzalla."
Yhden munkin syöminen voi laittaa ihmisessä liikkeelle käsittämättömän synkän ajatusketjun. Monen vaiheen kautta päästään lopulta niinkin perustavaa laatua olevien filosofisten kysymyksien ääreen kuin: Olenko huono ihminen? Epäonnistunko aina kaikessa? Ei öljyssä paistetun rinkilän syöminen tee mielestäni kenestäkään huonoa tai epäonnistujaa.
Varsinkin painonpudottajat sättivät itseään yleensä vielä pitkään lauantain tapahtumien jälkeen. Tässä on se ongelma, että kun kokee kerran epäonnistuneensa ruokavalionsa kanssa, niin ajattelee helposti koko seuraavan viikonkin olevan pilalla. Se on niinku musta tai valkoinen! Kun jäädään pyörimään itsesyytösten tunteisiin ja joko-tai -ajatteluun, niin siitä seuraa väistämättä tuhoisa "ihan sama" -asenne. Tällä asenteella ote terveellisestä syömisestä katoaa kokonaan pitkäksi aikaa ja ihminen päätyy pyörimään epäonnistumisen kehään. Sitä pyörimistä on muuten yllättävän hankalaa pysäyttää. Pahimmassa tapauksessa se loppuu vasta seuraavan viikon maanantaina tai tammikuussa.
Jonkin ruuan ehdoton kieltäminen tai täydellinen herkuttomuus johtavat lopulta Aina enemmin tai myöhemmin itselleen tehtyjen sääntöjen rikkomiseen. Ja siitä tulee väistämättä paha mieli, kun kokee epäonnistuneensa. Ihan oikeasti: miksi edes yrittää olla ilman suklaata tänä vuonna tai loppuelämän ajan? Herkuttelu on tärkeää ja siihen pystyminen ilman tunnontuskia kertoo ihmisen terveestä suhtautumisesta ruokaan ja syömiseen. Namiakin tarvitaan!
Ongelma on mielestäni myös se, että jos näkee kaiken herkuttelun sortumisena, niin syömisestä katoaa tärkeä elementti: nautinto. Jos uskaltaisimme aidosti nauttia herkuista, niin tarvitsisimme niitä uskoakseni määrällisesti nykyistä vähemmän. Ajatuksella nautittu pala suklaata voittaa milloin tahansa itse itseltään salaa vedetyn kokonaisen satsin. Minulla on muuten lompakossani pieni musta kirja, johon kirjoitan ylös arvosteluja kahviloissa nauttimistani pullista ja kakuista. Pääsen kirjoitusteni kautta palaamaan viikkoja sitten tapahtuneisiin nautiskeluhetkiin. Parhaat kuvaukseni ovat kuin runoja. Olen siis kirjaimellisesti tehnyt herkuttelusta taidetta!
Kun siis seuraavan kerran syöt jotain tavallista parempaa, niin tee se ajatuksella ja nuolaise herkkuhetken päätteeksi hymyillen huuliasi. Tämän jälkeen palaa taas arkeen. Itsekin taidan tämän jutun kirjoittamisen aikana syömäni viiden suklaapalan jälkeen lähteä tomerasti kettiöön. Lounaaksi on tänään kuhaa ja parsakaalta.
5 kommenttia:
En koskaan repsahda. No, ehkä eilen repsahdin. Ja sitä ennen.
Voi ei. Itku pääsi. Ei voi mitään. Ei. Tärkeitä asioita ihimiselle, joka ei todellakaan pode paino-ongelmia, kuin päinvastaista.. Kaiketi minun täytyisi ajatella, että olen jo hyvällä tiellä, kun tajuan oman ajatteluni olevan väärää; minä, jonka tuomio on alipaino, huomaan ahmivani laihduttajille tarkoitettuja ravintosivuja miettien miten tulisi syödä, että kilot tippuu ja sovellan niitä omaan elämääni.
Kirjoitit erittäin tärkeitä sanoja siitä mitä tapahtuu ite syömisen ajattelulle, jos näkee kaiken herkuttelun sortumisena - syömisestä katoaa tärkeä elementti: nautinto. Miten kaipaankaan siihen "normiolotilaan", jossa jokainen syöty suupala ei ole ajatuksen, miettimisen ja pähkäilyn tulosta, vaan yksinkertainen, elämään kuuluva asia sitä enempää miettimättä. Oli sitten kyseessä päivittäinen ruoka-annos tai joku herkku.
Itse valitettavasti olen sitä ihmiskuntaa, joka edustaa kirjoituksesi alun ajattelumaailmaa ja kuuluu vaihtoehtoon yksi; repsahtaja, mokaaja, sortuja jne... Joka loppujenlopuksi johtaa täyteen tyytymättömyyteen itsestään ja siitä mitä on. Ja miten elää. Sillä erotuksella, että kuri ja itsensä rankaisu on keino, joka vie eteenpäin. Ei niinkään periksi antaminen, vaan vielä kovempi yrittäminen "väärään täydellisyyteen" ja väärään elämäntapaan.
Ihmisenä elo ja olo on vaikeaa. Niin vaikeaa. Kirjoitetaan paljon siitä, miten ihminen saa ylikilot kuriin ja painon normiksi. Miksi ei yhtä paljon kirjoiteta siitä, miten pitäisi normalisoitua liiallisesta tarkkailusta syömisen ja liikkumisen suhteen. Ja olla terve kokonaisuus.
Toki ymmärrän, että saattaa olla paljon tekijoitä, jotka ajavat ihisen siihen tilaan missä itse olen, eikä asiat ole niin yksinkertaisia kuin painon pudottaminen ja elämäntavan muutos. Mutta periaatteessa ovat.
Kiitos, suurkiitos kirjoituksestasi jälleen! Normaalin syömisen tiellä kasvamiseen saan tästäkin kirjoituksesta paljon voimaa! <3
Muistan milloin repsahdin pahasti ..no viimeksi eilen.:D Mutta olen onneksi päässyt "kiemurteltua" takaisin arkeen ja arkiruuasta on tänään nautittu ja Pace-tunnillakin rehkitty.
Se on kyllä aivan totta että silloin tällöin pitää ja saa luvan kanssa herkutella. Pienikin pala suosikkikakkua tai muutama suklaapala usein riittää etenkin, jos sen syö ajatuksella ja nautinnolla.
Hyvää viikonjatkoa!
Ei ollut tarkoitus itkettää, mutta hyvä jos kirjoitukseni herättävät ajatuksia. Ja itkukin on tunne, ja tunteet ovat tärkeitä. Se onkin blogini tavoite: herättää jokaista tahollaan miettimään omia valintoja ja tekojaan hyvinvointinsa ja onnellisemman elämän hyväksi.
Kirjoitan paljon painonpudottajien näkökulmasta, koska siitä minulla on paljon kokemusta. Olen ollut mukana niin monen ihmisen elämäntapamuutos-projektissa, että voin sanoa tuntevani siihen liittyviä lainalaisuuksia. Päinvastaisesta minulla on niin vähän kokemusta, etten uskalla ottaa siinä millään tavalla asiantuntijan roolia.
"Normaali-syöminen" onkin yllättävän suuri haaste monelle. Ja tässä on aihe seuraavaan kirjoitukseeni.
Kiitos siis itsellesi!
Kiitos kirjoituksesta. Eikä ollut tarkoitus minullakaan kritisoida kirjoituksesi aihetta. Ja sinut salilta tuntien, tiedän täysin, että se on ominta sinua ja teet erittäin tärkeää työtä! Ilo on katsela niitä ihmisiä, jotka käyvät painaonhallintaryhmääsi ja ovat virtaa täynnä sekä voivat hyvin! Olet hieno ihminen. Ja omaat taidon huumorilla, "kurilla", tsempillä ja hyvällä meiningillä luoda vaikeastakin asiasta suurimmalle osalle toteutettavan.
Lähinnä kirjoitukseni oli pohdintaa ja ajatuksen virtaa, jota annoin tulla. Olen aina juttuja lukiessani yrittänyt soveltaa niitä omaan tilanteeseeni ja poimia sieltä nimenomaa ne hyvät asiat, joita voisin soveltaa omalla kohdallani terveellä lailla.
Jatkan blogisi lukua edelleen ja innolla odotan seuraavaa kirjoitustasi.
Lähetä kommentti