lauantai 8. syyskuuta 2012
Helppo tapa pudottaa painoa!
Olen raivoissani.
Ylipainon kanssa taisteleville ihmisille luvataan, että tekemällä näin ja noin he laihtuvat helposti ja nopeasti. Yksi tabletti tai 10 minuuttia päivässä riittää. Tietyin väliajoin markkinoille tulee aina jokin uusi systeemi, karppinen tai pussiruokinta. Moni on kokeillut niistä jokaista. Oikeasti: Ihan kaikkea. Se on kyllä todella surullista. Ihmisten hädällä ja avuntarpeella tehdään vuosittain järjetön määrä rahaa.
Jos siis haluat pudottaa painoasi, niin säästät tulevaisuudessa tällä ohjeellani huomattavan summan rahaa: kaikki laihdutustuotteet ja -palvelut joita myydän sanoilla helppo (englanniksi easy), nopea tai vaivaton ovat huijausta. Sillä painonpudottamisessa ei ole pudottajan vinkkelistä katsottuna kerrassaan mitään helppoa. Se on talvisota! Ja sitä ei tosiaankaan voiteta kokeilemalla, taas kerran, jotain "uutta ja helppoa juttua". Siihen kait ne useimmat painonpudotusprojektit päättyvätkin kun tulee ensimmäisen kerran vähän vaikeaa: "Mitä, eikö tämä ollutkaan helppoa?"
Olen itse käynyt taisteluun parempien painonhallintakeinojen puolesta ohjaamalla jo vuosien ajan painonhallintaryhmiä ja koutsaamalla personal trainer -asiakkaitani. Eikä tässä vielä kaikki! Ajattelin seuraavaksi kirjoittaa, ehkä jo joulumarkkinoille kirjan, jonka nimeksi tulee: Maailman vaikein tapa pudottaa painoa. Kirja olisi varmasti suuri menestys. Sen ostaisivat ehkä sukulaiset ja parhaat kaverini, hekin luultavasti ainoastaan velvollisuudesta. Koska kirjani nimi ei ole yhtään myyvä, niin ehkä sinäkään et koskaan tule sitä ostamaan. Olkoon tämänkertainen blogini siis lyhennetty kuvaus tulevan "menestyskirjan" sisällöstä.
Painonpudottaminen on kova fyysinen rasitus keholle ja hurja tunnemyrsky laihduttajan pään sisällä. Pitää olla valmis tekemään törkeä määrä töitä! Se on jatkuvaa kamppailua itsensä ja mielitekojensa kanssa päivästä toiseen, persehikeä kuntosalilla, epävarmuuden tunteiden kestämistä itsestä ja tuloksista, niitä oikeita valintoja kaikista haastavimpina hetkinä, kaloreiden laskemista ja jatkuvaa suunnittelua. Eli: viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia kestävää epämukavuusalueella rämpimistä. En tietenkään tarkoita että painonpudotus on pelkkää jumppaa ja omenaa mutta läheskään jokaiselle mieliteolle ja mukavauudenhalulle ei voi antaa valtaa. Useammin pitää keittää kaurapuurot ja solmia lenkkarit jalkaan kuin pötkähtää mukavasti sohvalle karkkipussin kanssa. Ja ehdottomasti kovempaa perusduunia se on kuin laihdutusmarkkinat antavat meidän mainoksistaan ymmärtää.
Painonpudottaminen ja siinä onnistuminen ei kuitenkaan ole mikään mahdoton tehtävä. Siihen pystyvät ihan tavalliset ihmiset. Olen nähnyt sen monta kertaa omin silmin. Se kun on loppujen lopuksi vain lyhyttä matematiikkaa ja yksinkertaista psykologiaa. Painonpudotus on siis yksinkertaista, mutta ei helppoa. Ja haluan jämäkästi painottaa, että yksinkertainen on tässä yhteydessä siis eri asia kuin helppo.
Uudet elämäntavat ovat ihan jokaisen opittavissa. Niiden oppimiseen ei kuitenkaan ole olemassa oikotietä tai taikatemppua. Ne meistä, jotka ovat valmiita käymään läpi kaiken sen mitä pysyvä elämäntapamuutos vaatii, onnistuvat lopulta. Ja lopussa kiitos seisoo: se tunne kun on hyvä olla itsensä kanssa omassa kehossaan on todellakin kaiken sen vaivan arvoista.
Olen aidosti pahoillani tämän blogin lukemaan houkuttelevasta otsikosta.
Alan nyt ottaa vastaan kirjani ennakkotilauksia.
maanantai 30. heinäkuuta 2012
Ihana arki ja mahtava maanantai
En tiedä oletteko huomanneet, mutta jengi on ollut todella villinä parin viimeisen kuukauden ajan! Kesäloman ensimmäisenä päivänä moni on heittänyt kalenterin näyttävästi olan yli, nostanut kädet ilmaan etusormet edellä, unohtanut arjen kiireen ja rutiinit ja alkanut ihan oikeasti Elää. Osa kavereistani on laskenut pitkin kesää facebookin päivityksissä kuinka monta päivää ja yötä on vielä kesäloman alkuun ja kuinka monta lomapäivää tämän jälkeen on luvassa.
Kesälomasta siis tykkäävät kaikki. Tärkeämpi kysymys kuitenkin on: tuntuuko arkeen palaaminen neljän viikon jeejee-elämän jälkeen ahdistavalta. Moni on nimittäin aivan puhki jäädessään kesälomalle ja kuukauden hengittämisen jälkeen sama kuluttava suorittaminen taas jatkuu. Ystäväni Jaakko Halmetoja heitti tähän liittyen ilmoille hyvän kysymyksen: Onko kaikki kunnossa, jos ihminen tarvitsee lomaa omasta elämästään? Kesälomakuukauden lisäksi vuodessa on 11 muutakin kuukautta. Siinä teille faktaa. Auts!
Älkää vihatko minua seuraavan lauseen takia: Nyt se kesäloma on monella ohi ja paluu arkeen ja töihin on edessä. Arjen aloittamisen ahdistus näkyy päällepäin. Uskon kontrastin arjen ja loman välillä olevan niin järjettömän dramaattinen juuri siksi, että vapaalla eletään niin kuin halutaan ja tehdään niitä asioita joista aidosti nautitaan kun taas arki on velvollisuuksia, rutiineja ja puurtamista. Sen ei kuitenkaan ole pakko olla näin.
Aloitin oman onnellisuus-projektin ja arjen järjestämisen elämänmakuiseksi muutamia vuosia sitten. Tein yhteenvedon senhetkisestä elämästäni, jonka jälkeen mietin: mikä minut tekee onnelliseksi, mihin suuntaan haluan arkeani viedä, millainen on täydellinen maanantai? Oli oikeasti suuri oivallus ymmärtää, että olen itse oman elämäni käsikirjoittaja ja ohjaaja. Samalla tajusin, että maanantainakin voi juoda samppanjaa, kotiin voi kävellä kauppurienkadun sijasta myös pakkahuoneenkatua pitkin, elokuviin voi mennä yksinkin torstai-iltana ja lauantaina voi olla kuntosalilla kello kuusi aamulla. Arjen peruspaketin ravistelun lisäksi opettelin myös nauttimaan rutiineista, sen sijaan että ne tekisivät elämästäni tylsää tai puuduttavaa. On oikeasti ihan huippua käydä ruokakaupassa. Nykyään seikkailen hedelmäosastolla!
Ihana, elämänmakuinen arki on loppujen lopuksi se mikä tekee meidät onnelliseksi, jos tekee. Elämän parhaat asiat ovat niin naurettavan yksinkertaisia: järkevä tuntimäärä mielekästä työtä, kyykkyjä ja kunnon hikoilua, laadukasta itsetehtyä ruokaa, riittävät yöunet ja aikaa tehdä ihan jokaikinen päivä niitä asioita joista saa kunnon kiksit. Siinä se on!
Tänään on maanantai. Jos maanantai on mielestäsi ihan turha päivä, niin menetät 14,2 % elämästäsi. Jos todella Elät ja nautit Vain Viikonloppuisin, niin vastaava menetettyjen päivien osuus on jo 71%. Mitä olet siis valmis tekemään sen eteen, että olet onnellinen 100% elämästäsi ajasta? Ala käsikirjoittaa ja ohjata.
Kaikki on mahdollista, ihan jokaikinen päivä. Myös maanantaina.
Kesälomasta siis tykkäävät kaikki. Tärkeämpi kysymys kuitenkin on: tuntuuko arkeen palaaminen neljän viikon jeejee-elämän jälkeen ahdistavalta. Moni on nimittäin aivan puhki jäädessään kesälomalle ja kuukauden hengittämisen jälkeen sama kuluttava suorittaminen taas jatkuu. Ystäväni Jaakko Halmetoja heitti tähän liittyen ilmoille hyvän kysymyksen: Onko kaikki kunnossa, jos ihminen tarvitsee lomaa omasta elämästään? Kesälomakuukauden lisäksi vuodessa on 11 muutakin kuukautta. Siinä teille faktaa. Auts!
Älkää vihatko minua seuraavan lauseen takia: Nyt se kesäloma on monella ohi ja paluu arkeen ja töihin on edessä. Arjen aloittamisen ahdistus näkyy päällepäin. Uskon kontrastin arjen ja loman välillä olevan niin järjettömän dramaattinen juuri siksi, että vapaalla eletään niin kuin halutaan ja tehdään niitä asioita joista aidosti nautitaan kun taas arki on velvollisuuksia, rutiineja ja puurtamista. Sen ei kuitenkaan ole pakko olla näin.
Aloitin oman onnellisuus-projektin ja arjen järjestämisen elämänmakuiseksi muutamia vuosia sitten. Tein yhteenvedon senhetkisestä elämästäni, jonka jälkeen mietin: mikä minut tekee onnelliseksi, mihin suuntaan haluan arkeani viedä, millainen on täydellinen maanantai? Oli oikeasti suuri oivallus ymmärtää, että olen itse oman elämäni käsikirjoittaja ja ohjaaja. Samalla tajusin, että maanantainakin voi juoda samppanjaa, kotiin voi kävellä kauppurienkadun sijasta myös pakkahuoneenkatua pitkin, elokuviin voi mennä yksinkin torstai-iltana ja lauantaina voi olla kuntosalilla kello kuusi aamulla. Arjen peruspaketin ravistelun lisäksi opettelin myös nauttimaan rutiineista, sen sijaan että ne tekisivät elämästäni tylsää tai puuduttavaa. On oikeasti ihan huippua käydä ruokakaupassa. Nykyään seikkailen hedelmäosastolla!
Ihana, elämänmakuinen arki on loppujen lopuksi se mikä tekee meidät onnelliseksi, jos tekee. Elämän parhaat asiat ovat niin naurettavan yksinkertaisia: järkevä tuntimäärä mielekästä työtä, kyykkyjä ja kunnon hikoilua, laadukasta itsetehtyä ruokaa, riittävät yöunet ja aikaa tehdä ihan jokaikinen päivä niitä asioita joista saa kunnon kiksit. Siinä se on!
Tänään on maanantai. Jos maanantai on mielestäsi ihan turha päivä, niin menetät 14,2 % elämästäsi. Jos todella Elät ja nautit Vain Viikonloppuisin, niin vastaava menetettyjen päivien osuus on jo 71%. Mitä olet siis valmis tekemään sen eteen, että olet onnellinen 100% elämästäsi ajasta? Ala käsikirjoittaa ja ohjata.
Kaikki on mahdollista, ihan jokaikinen päivä. Myös maanantaina.
torstai 14. kesäkuuta 2012
Kauniit ja Hikiset
Paljastan teille nyt työpukeutumiseni ja tyylini kulmakivet sekä kauneuteni salaisuudet.
(varoitus: seuraava kuvaus saattaa järkyttää naisellisimpia lukijoita)
Pari viikkoa sitten havahduin kesken kuntosalitreenin siihen, että minulla oli päällä pelkästään miesten vaatteita: miesten college-housut ja huppari sekä miesten t-paita. Sellainen kunnon "jou-jou-icehockey-dude" -look. Eikä tässä vielä kaikki. Olin ohjannut sinä päivänä tunteja kahteen eri otteeseen ja ehtinyt suihkuttaa itseni päivän aikana vain kaulasta alaspäin. Hiukset olivat siis tuttuun tapaan ponnarilla ja vielä(kin) hiestä kosteat. Levinneet ripsivärit olin korjannut hetkeä aikaisemmin vessapaperilla. Haisin hieltä, ehkä. Tai siis aika varmasti.
Olin mielestäni todella kaunis. Rohkenen sanoa, että jopa seksikäs. Ihana nainen, miesten vaatteissa. Tunnenkin olevani kauneimmillani liikkuessani: hikisenä ja hengästyneenä, epätäydellisenä. Tämä perustuu ehkä siihen, että oman suorituskykyni äärirajoilla olen aidoimmillani, ilman turhaa yrittämistä. Voima ja kehonhallinta ovat mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan jotain ihan käsittämättömän kaunista! Kun pinta ja kiilto on karsittu pois, niin jäljelle jää vain liikunnan tuoma hymy. Se riittää.
Olen huomannut, että jotkut häpeävät ulkonäköään liikunnan aikana tai heti sen jälkeen. Osa kuntoilijoista jopa istuu ja odottaa klubimme aulassa niin kauan, että rehkimisen mukanaan tuoma punainen väri häipyy poskilta kokonaan. Osa taas kuivaa itseään pyyhkeellä ahkerasti treenin aikana, jotta muut eivät huomaisi voimakasta hikoilua. Jotkut hakeutuvat sellaiselle paikalle jumppasalissa, etteivät varmasti näe itseään vilaukseltakaan peilistä. Peilit ovat kuulemani mukaan "hyi". Märistä kainaloista, punaisista poskista ja levinneistä meikeistä sietäisi pikemminkin olla ylpeä! Harva on, ainakaan julkisesti. Vai onko jollain facebookin profiilikuvana otosta, jonka alla lukee kuvateksti: "minä raskaan BodyStep tunnin jälkeen pukuhuoneessa"?
Eräs asiakkaani sanoi puolen vuoden painonpudotus-projektin toiseksi viimeisellä viikolla katsoneensa peiliin ja ajatelleensa mielessään, hymy huulilla, että: "ihan kiva". Jes! Sieltä se tuli. Liikunta ja ote omaan kehoon lisää ihmisen itsevarmuutta ja sitä kautta myös kauneutta. Kauneus kun loppujen lopuksi on mielestäni juuri itsevarmuutta ja oman kehon kantamista asiaan kuuluvalla ehdottomalla ylpeydellä. On todella kova juttu katsoa ehkä ensimmäistä kertaa elämässään peiliin ja aidosti pitää näkemästään!
Kauneuden hoitoon saa upotettua satoja euroa vuodessa. Meikistä, tekoripsistä tai vaatteista ei kuitenkaan ole paljoakaan hyötyä, jos pohjat eivät ole kunnossa. Ja tämä pohjustus on yllättävän helppo: kunnon hiet vähintään joka toinen päivä ja endorfiinipöllystä syntyvä aito hymy. Se on siinä!
Kauneuden pitää tuntua, ennen kuin se voi näkyä.
P.S Naisille vinkki, että legendaarisen smokey eyes -silmämeikin tekemiseen ei vaadita kuin keskinkertaiset meikkaustaidot ja 45 minuutin sisäpyöräilytunti.
(varoitus: seuraava kuvaus saattaa järkyttää naisellisimpia lukijoita)
Pari viikkoa sitten havahduin kesken kuntosalitreenin siihen, että minulla oli päällä pelkästään miesten vaatteita: miesten college-housut ja huppari sekä miesten t-paita. Sellainen kunnon "jou-jou-icehockey-dude" -look. Eikä tässä vielä kaikki. Olin ohjannut sinä päivänä tunteja kahteen eri otteeseen ja ehtinyt suihkuttaa itseni päivän aikana vain kaulasta alaspäin. Hiukset olivat siis tuttuun tapaan ponnarilla ja vielä(kin) hiestä kosteat. Levinneet ripsivärit olin korjannut hetkeä aikaisemmin vessapaperilla. Haisin hieltä, ehkä. Tai siis aika varmasti.
Olin mielestäni todella kaunis. Rohkenen sanoa, että jopa seksikäs. Ihana nainen, miesten vaatteissa. Tunnenkin olevani kauneimmillani liikkuessani: hikisenä ja hengästyneenä, epätäydellisenä. Tämä perustuu ehkä siihen, että oman suorituskykyni äärirajoilla olen aidoimmillani, ilman turhaa yrittämistä. Voima ja kehonhallinta ovat mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan jotain ihan käsittämättömän kaunista! Kun pinta ja kiilto on karsittu pois, niin jäljelle jää vain liikunnan tuoma hymy. Se riittää.
Olen huomannut, että jotkut häpeävät ulkonäköään liikunnan aikana tai heti sen jälkeen. Osa kuntoilijoista jopa istuu ja odottaa klubimme aulassa niin kauan, että rehkimisen mukanaan tuoma punainen väri häipyy poskilta kokonaan. Osa taas kuivaa itseään pyyhkeellä ahkerasti treenin aikana, jotta muut eivät huomaisi voimakasta hikoilua. Jotkut hakeutuvat sellaiselle paikalle jumppasalissa, etteivät varmasti näe itseään vilaukseltakaan peilistä. Peilit ovat kuulemani mukaan "hyi". Märistä kainaloista, punaisista poskista ja levinneistä meikeistä sietäisi pikemminkin olla ylpeä! Harva on, ainakaan julkisesti. Vai onko jollain facebookin profiilikuvana otosta, jonka alla lukee kuvateksti: "minä raskaan BodyStep tunnin jälkeen pukuhuoneessa"?
Eräs asiakkaani sanoi puolen vuoden painonpudotus-projektin toiseksi viimeisellä viikolla katsoneensa peiliin ja ajatelleensa mielessään, hymy huulilla, että: "ihan kiva". Jes! Sieltä se tuli. Liikunta ja ote omaan kehoon lisää ihmisen itsevarmuutta ja sitä kautta myös kauneutta. Kauneus kun loppujen lopuksi on mielestäni juuri itsevarmuutta ja oman kehon kantamista asiaan kuuluvalla ehdottomalla ylpeydellä. On todella kova juttu katsoa ehkä ensimmäistä kertaa elämässään peiliin ja aidosti pitää näkemästään!
Kauneuden hoitoon saa upotettua satoja euroa vuodessa. Meikistä, tekoripsistä tai vaatteista ei kuitenkaan ole paljoakaan hyötyä, jos pohjat eivät ole kunnossa. Ja tämä pohjustus on yllättävän helppo: kunnon hiet vähintään joka toinen päivä ja endorfiinipöllystä syntyvä aito hymy. Se on siinä!
Kauneuden pitää tuntua, ennen kuin se voi näkyä.
P.S Naisille vinkki, että legendaarisen smokey eyes -silmämeikin tekemiseen ei vaadita kuin keskinkertaiset meikkaustaidot ja 45 minuutin sisäpyöräilytunti.
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Nukkuminen on luksusta
Nukkuminen on mielestäni ihanaa, yksi elämän parhaista asioista. Nukahdan tunnetusti helposti. Unenlahjani ovat uskomattomat eli toisin sanoen olen majesteetillinen makoilija. Mutta: en kuitenkaan nuku tarpeeksi. En itse asiassa lähellekään tarvitsemaani yhdeksää tuntia yössä. Outo yhtälö: Rakastan nukkumista, mutta en nuku. Miksi?
Hyvästä kymyksestä huolimatta puolustuksen puheenvuoro jätetään nyt käyttämättä, eli huonot tekosyyt ja selitykset sikseen. Olen nimittäin ongelman tunnistamisen jälkeen edennyt univajeeni korjaamisessa jo ratkaisuvaiheseen.
Puolitoista vuotta sitten lopetin television katsomisen. Toki katson välillä elokuvia ja dokumentteja, mutta illan kanavasurffailu turhanpäiväisten äänestysohjelmien, salattujen elämien ja chattien välillä loppui kuin seinään. Huomasin, että aikaa vapautui illasta kaikkeen muuhunkin kuin television katsomiseen ja kodistani tuli selkeästi rauhallisempi paikka.
Eikä tässä vielä kaikki: tämän vuoden alussa myin olohuoneeni sohvat ja nojatuolit pois. Radikaalia! Nykyään menen siis iltaisin kotiin tultuani suoraan sänkyyn makoilemaan tai lukemaan, enkä viivyttele enää sohvalla viimeiseen asti ennen suurta päätöstä laittaa hammasharja suuhun. Aikaisemmin olin aina aivan liian väsynyt siirtymään sohvalta sänkyyn ja saatoin vitkutella tunteja sohvan nurkassa ennen iltatoimien aloittamista: kaikkea ihme-puuhaamista myöhään illalla! Tämä oli ironian huppu: väsymys esti nukkumaan menemisen. Haha!
Sitten otin käyttöön kynän ja paperin. Kirjoitan iltaisin kaikki päässäni pyörivät asiat ylös, jolloin ne ovat poissa mielestä. En herää koskaan keskellä yötä pohtimaan esimerkiksi työasioita. Kaikki on paperilla. Toimii.
Näiden ratkaisujen jälkeen yöuneni ovat pidentyneet, mutta vielä on tehtävää. Tavoitteeni on nukkua yhdeksän tunnin yöunia vuoden loppuun mennessä.
Uni on meille ihmisille nimittäin kokonaisvaltaisen terveyden kannalta ensiarvoisen tärkeää. Virkeänä asiat luistaa, pää toimii ja hymyileminen on helpompaa. Väsyneenä kaikki tökkii, ärsyttää ja kasvot tuntuvat valuvan alaspäin. On hieno fiilis herätä aamulla levänneenä valmiina uuteen päivään, väsyneenä kaikki on aina pikkuisen hankalampaa. On ensiarvoisen tärkeää saada säännöllisesti hyvää ja laadukasta unta.
Jatkuva univaje vaikuttaa myös ruokahaluumme, emmekä usein edes tiedosta sitä. Väsynyt ihminen hakee piristystä ruuasta ja yrittää pitää itsensä hereillä syömällä. Esimerkiksi vuorotyötä tekevät ihmiset ovat suuressa vaarassa sortua ylimääräiseen naposteluun.
Vaihda siis tänään sänkyysi puhtaat lakanat, mene tavallista aikaisemmin peittoihin ja sulje silmäsi. Se on arjen suurta luksusta.
Hyvää yötä.
Hyvästä kymyksestä huolimatta puolustuksen puheenvuoro jätetään nyt käyttämättä, eli huonot tekosyyt ja selitykset sikseen. Olen nimittäin ongelman tunnistamisen jälkeen edennyt univajeeni korjaamisessa jo ratkaisuvaiheseen.
Puolitoista vuotta sitten lopetin television katsomisen. Toki katson välillä elokuvia ja dokumentteja, mutta illan kanavasurffailu turhanpäiväisten äänestysohjelmien, salattujen elämien ja chattien välillä loppui kuin seinään. Huomasin, että aikaa vapautui illasta kaikkeen muuhunkin kuin television katsomiseen ja kodistani tuli selkeästi rauhallisempi paikka.
Eikä tässä vielä kaikki: tämän vuoden alussa myin olohuoneeni sohvat ja nojatuolit pois. Radikaalia! Nykyään menen siis iltaisin kotiin tultuani suoraan sänkyyn makoilemaan tai lukemaan, enkä viivyttele enää sohvalla viimeiseen asti ennen suurta päätöstä laittaa hammasharja suuhun. Aikaisemmin olin aina aivan liian väsynyt siirtymään sohvalta sänkyyn ja saatoin vitkutella tunteja sohvan nurkassa ennen iltatoimien aloittamista: kaikkea ihme-puuhaamista myöhään illalla! Tämä oli ironian huppu: väsymys esti nukkumaan menemisen. Haha!
Sitten otin käyttöön kynän ja paperin. Kirjoitan iltaisin kaikki päässäni pyörivät asiat ylös, jolloin ne ovat poissa mielestä. En herää koskaan keskellä yötä pohtimaan esimerkiksi työasioita. Kaikki on paperilla. Toimii.
Näiden ratkaisujen jälkeen yöuneni ovat pidentyneet, mutta vielä on tehtävää. Tavoitteeni on nukkua yhdeksän tunnin yöunia vuoden loppuun mennessä.
Uni on meille ihmisille nimittäin kokonaisvaltaisen terveyden kannalta ensiarvoisen tärkeää. Virkeänä asiat luistaa, pää toimii ja hymyileminen on helpompaa. Väsyneenä kaikki tökkii, ärsyttää ja kasvot tuntuvat valuvan alaspäin. On hieno fiilis herätä aamulla levänneenä valmiina uuteen päivään, väsyneenä kaikki on aina pikkuisen hankalampaa. On ensiarvoisen tärkeää saada säännöllisesti hyvää ja laadukasta unta.
Jatkuva univaje vaikuttaa myös ruokahaluumme, emmekä usein edes tiedosta sitä. Väsynyt ihminen hakee piristystä ruuasta ja yrittää pitää itsensä hereillä syömällä. Esimerkiksi vuorotyötä tekevät ihmiset ovat suuressa vaarassa sortua ylimääräiseen naposteluun.
Vaihda siis tänään sänkyysi puhtaat lakanat, mene tavallista aikaisemmin peittoihin ja sulje silmäsi. Se on arjen suurta luksusta.
Hyvää yötä.
perjantai 13. huhtikuuta 2012
Kaikki haluavat painaa 65 kiloa
Ensimmäinen ja tärkein kysymykseni uudelle personal training -asiakkaalle on: "Mikä sulla on tavoite?"
Suurimmalla osalla asiakkaistani, kuten myös suurimmalla osalla kaikista maailman naisista, on tähän vastaus valmiina. Se on: "Haluan painaa 65 kiloa". Olen saanut numeraalisia vastauksia tavoitepainosta jopa puolen kilon tarkkuudella. Ihmiset haluavat toki lisäksi oppia syömään oikein, päästä elämänsä kuntoon tai löytää itsensä uudelleen. Mutta lopulta kuitenkin lyödään faktat tiskiin: halutaan joku numero.
Siis mitä? Mistä nämä random-numerot kuten 58 kg, 65 kg tai 72 kg oikein tulevat?
On aina yhtä mielenkiintoista päästä selvittämään syy tietyn tavoitepainon numeroiden takana. Jatkokysymykseni onkin: "Milloin viimeksi painoit tämän verran?" Vastaukset vaihtelevat rippikoulukuvasta vuoden takaiseen tilanteeseen. Lopulta saan yleensä selville, että johonkin tiettyyn painoon, kuten esimerkiksi 65:een kiloon, liittyy paljon mukavia muistoja ja hyvä elämäntilanne: elämä oli silloin elämisenmakuista ja oli helppo olla itseensä kokonaisvaltaisesti ja aidosti tyytyväinen.
Ahaa! Kysymys onkin siis jostain suuremmasta asiasta kuin digitaalipuntarin näytöstä. Huh, onneksi.
On suoraan sanottuna ihan älytöntä tavoitella koko elämänsä jotain tiettyä lukua, varsinkin jos ei sitä realistisesti ajateltuna tule ehkä koskaan edes saavuttamaan. Kolmen lapsen äidin täytyy yksinkertaisesti unohtaa se, mitä hän painoi lakkiaiskuvassaan. Paluuta ei ole. Myöskään ruumiinrakenteeltaan lihaksikas ihminen ei välttämättä pääse koskaan samaan painoon hintelämmän parhaan kaverinsa kanssa. On siis aina tärkeämpää tavoitella ensisijaisesti hyvää oloa ja parasta mahdollista fiilistä itsestään kuin jotain tiettyä numeroa. Asenteellisesti kiteytettynä: "Fuck 65, because I am feeling great!"
On ensisijaista löytää oma hyvänolon paino, ja se ei aina välttämättä nasahtele normaalin painoindeksin rajoihin, välille 20-25. Ja se voi olla joku aivan muukin luku kuin 65 kiloa. Tarkkaa kilomäärää tärkeämpää onkin miettiä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:
1. Onko minun hyvä olla omassa kehossani?
2. Estääkö nykyinen painoni minua tekemästä sellaisia asioita joita haluaisin tehdä?
3. Olenko hyvässä fyysisessä kunnossa?
4. Kohtelenko kehoani hyvin?
Muut ihmiset tuskin tietävät paljonko painat, mutta kaikki näkevät jo päälle päin onko sinulla hyvä olla itsesi kanssa. Haluaisin ihan jokaisen meistä pääsevän omaan hyvän olon painoonsa. Siinä painossa saa nimittäin nostaa päänsä pystyyn ja elää täysillä. Se on hyvä tavoite myös asiakkailleni. Sen tavoitteen saavuttaminen on huikeaa.
Minä painan 68 kiloa. En tiedä liittyykö se yhtään mitenkään siihen, että olen tällä hetkellä elämäni kunnossa ja aidosti onnellinen.
Suurimmalla osalla asiakkaistani, kuten myös suurimmalla osalla kaikista maailman naisista, on tähän vastaus valmiina. Se on: "Haluan painaa 65 kiloa". Olen saanut numeraalisia vastauksia tavoitepainosta jopa puolen kilon tarkkuudella. Ihmiset haluavat toki lisäksi oppia syömään oikein, päästä elämänsä kuntoon tai löytää itsensä uudelleen. Mutta lopulta kuitenkin lyödään faktat tiskiin: halutaan joku numero.
Siis mitä? Mistä nämä random-numerot kuten 58 kg, 65 kg tai 72 kg oikein tulevat?
On aina yhtä mielenkiintoista päästä selvittämään syy tietyn tavoitepainon numeroiden takana. Jatkokysymykseni onkin: "Milloin viimeksi painoit tämän verran?" Vastaukset vaihtelevat rippikoulukuvasta vuoden takaiseen tilanteeseen. Lopulta saan yleensä selville, että johonkin tiettyyn painoon, kuten esimerkiksi 65:een kiloon, liittyy paljon mukavia muistoja ja hyvä elämäntilanne: elämä oli silloin elämisenmakuista ja oli helppo olla itseensä kokonaisvaltaisesti ja aidosti tyytyväinen.
Ahaa! Kysymys onkin siis jostain suuremmasta asiasta kuin digitaalipuntarin näytöstä. Huh, onneksi.
On suoraan sanottuna ihan älytöntä tavoitella koko elämänsä jotain tiettyä lukua, varsinkin jos ei sitä realistisesti ajateltuna tule ehkä koskaan edes saavuttamaan. Kolmen lapsen äidin täytyy yksinkertaisesti unohtaa se, mitä hän painoi lakkiaiskuvassaan. Paluuta ei ole. Myöskään ruumiinrakenteeltaan lihaksikas ihminen ei välttämättä pääse koskaan samaan painoon hintelämmän parhaan kaverinsa kanssa. On siis aina tärkeämpää tavoitella ensisijaisesti hyvää oloa ja parasta mahdollista fiilistä itsestään kuin jotain tiettyä numeroa. Asenteellisesti kiteytettynä: "Fuck 65, because I am feeling great!"
On ensisijaista löytää oma hyvänolon paino, ja se ei aina välttämättä nasahtele normaalin painoindeksin rajoihin, välille 20-25. Ja se voi olla joku aivan muukin luku kuin 65 kiloa. Tarkkaa kilomäärää tärkeämpää onkin miettiä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:
1. Onko minun hyvä olla omassa kehossani?
2. Estääkö nykyinen painoni minua tekemästä sellaisia asioita joita haluaisin tehdä?
3. Olenko hyvässä fyysisessä kunnossa?
4. Kohtelenko kehoani hyvin?
Muut ihmiset tuskin tietävät paljonko painat, mutta kaikki näkevät jo päälle päin onko sinulla hyvä olla itsesi kanssa. Haluaisin ihan jokaisen meistä pääsevän omaan hyvän olon painoonsa. Siinä painossa saa nimittäin nostaa päänsä pystyyn ja elää täysillä. Se on hyvä tavoite myös asiakkailleni. Sen tavoitteen saavuttaminen on huikeaa.
Minä painan 68 kiloa. En tiedä liittyykö se yhtään mitenkään siihen, että olen tällä hetkellä elämäni kunnossa ja aidosti onnellinen.
lauantai 17. maaliskuuta 2012
Rohkea rokan syö, uhkarohkea menee ryhmäliikuntatunnille.
Minun oli pienenä vaikea oppia ajamaan pyörällä. Muistan kuinka opettelin ajamista silloista kotiani lähellä olevalla urheilukentällä. Ei ollut helppoa, vaan tosi vaikeaa. Kukaan urheilukentän ohi kulkevista ihmisistä ei vamasti ajatellut
tuolloin, että: "Tuosta tytöstä tulee vielä liikunnanohjaaja". Jumituin siis apurattaisiin näin jälkikäteen ajateltuna aivan liian pitkäksi aikaa.
Sitten eräänä päivänä se tapahtui: ohjasin pientä punaista Helkamaani ihan itse. Se oli niin siistiä: minä onnistuin! Tämä eeppinen ensimmäinen ajokokemus on jäänyt vahvasti mieleeni. Uskon, että koin keskiverto-mukulaa suurempaa riemua oppiessani lopulta ajamaan pyörällä. Olin omasta mielestäni sankari.
Pyörähomma oli minulle ehkä siksi niin hankala, että olin tuolloin aika arka kokeilemaan uusia asioita. En ole enää. Liikunta ja siinä koetut lukuisat onnistumisen elämykset vuosien varrella ovat vaikuttaneet suuresti siihen millainen aikuinen minusta lopulta tuli. Olen omasta mielestäni tosi reipas ja rohkea, teen ja uskallan. Nykyään, 20 vuotta apuratasrallin jälkeen, haluan auttaa ihmisiä kokeilemaan omia rajojaan ja antaa mahdollisimman monelle itsensä voittamisen elämyksiä juuri liikunnan kautta. Leikkisästi kiteytettynä: joka ikisenä työpäiväni joku oppii ajamaan pyörällä.
Liikkuminen ja varsinkin liikkeelle lähteminen on aina uskaltamista. Se on itsensä peliin laittamista sanan kaikissa merkityksissä. Ei vielä riitä, että ajattelee mitä tekee ja että on tekemisessä aidosti läsnä. Liikkuessa täytyy välillä kokeilla sellaisia asioita, joissa voi myös epäonnistua. Liikkuvan ihmisen täytyy myös asettaa kehonsa kovimman mahdollisen kritiikin, eli oman itsensä arvostelun, kohteeksi. Oman kehon ja koko fyysisyyden peliin laittaminen on siis tosi kova juttu! Usko minua kun sanon, että uskallus palkitaan - ihan poikkeuksetta.
Haluaisin, että ihmiset rohkenisivat mennä kokeilemaan uusia liikuntalajeja. Naiset eivät välttämättä mene koskaan ensimmäistä kertaa jollekin ryhmäliikuntatunnille vain siksi, että he pelkäävät epäonnistuvansa. Osa miettii myös mitä muut osallistujat saattaisivat ajatella heidän epätäydellisestä suorituksestaan. Suoraan sanottuna todella hölömöjä ja turhia pelkoja!
En ole vielä koskaan tavannut ihmistä, joka kävisi ryhmäliikuntatunneilla tai kuntosalilla säännöllisesti seuraamassa mitä muut siellä tekevät. Vai oletteko nähneet jonkun saapuvan paikalle kiikareiden ja muistiinpanovälineiden kanssa? Ja on muuten kohteliasta ja jopa suotavaa lajia pidempään harrastaneita kohtaan ettet osaa heti ensimmäisellä kerralla ihan kaikkea. Jos joku laji siis kiinnostaa sinua niin: Just do it!
Liikunnassa on mahdollisuus olla upea, onnistuja ja voittaja. Ensin pitää vaan uskaltaa. Mitä lajia siis haluaisit kokeilla jos tietäisit ettei kukaan näe, eikä postissa tulisi jälkikäteen kirjallista numeroarvostelua suorituksestasi?
Ota apupyörät irti ja uskalla ajaa!
Sitten eräänä päivänä se tapahtui: ohjasin pientä punaista Helkamaani ihan itse. Se oli niin siistiä: minä onnistuin! Tämä eeppinen ensimmäinen ajokokemus on jäänyt vahvasti mieleeni. Uskon, että koin keskiverto-mukulaa suurempaa riemua oppiessani lopulta ajamaan pyörällä. Olin omasta mielestäni sankari.
Pyörähomma oli minulle ehkä siksi niin hankala, että olin tuolloin aika arka kokeilemaan uusia asioita. En ole enää. Liikunta ja siinä koetut lukuisat onnistumisen elämykset vuosien varrella ovat vaikuttaneet suuresti siihen millainen aikuinen minusta lopulta tuli. Olen omasta mielestäni tosi reipas ja rohkea, teen ja uskallan. Nykyään, 20 vuotta apuratasrallin jälkeen, haluan auttaa ihmisiä kokeilemaan omia rajojaan ja antaa mahdollisimman monelle itsensä voittamisen elämyksiä juuri liikunnan kautta. Leikkisästi kiteytettynä: joka ikisenä työpäiväni joku oppii ajamaan pyörällä.
Liikkuminen ja varsinkin liikkeelle lähteminen on aina uskaltamista. Se on itsensä peliin laittamista sanan kaikissa merkityksissä. Ei vielä riitä, että ajattelee mitä tekee ja että on tekemisessä aidosti läsnä. Liikkuessa täytyy välillä kokeilla sellaisia asioita, joissa voi myös epäonnistua. Liikkuvan ihmisen täytyy myös asettaa kehonsa kovimman mahdollisen kritiikin, eli oman itsensä arvostelun, kohteeksi. Oman kehon ja koko fyysisyyden peliin laittaminen on siis tosi kova juttu! Usko minua kun sanon, että uskallus palkitaan - ihan poikkeuksetta.
Haluaisin, että ihmiset rohkenisivat mennä kokeilemaan uusia liikuntalajeja. Naiset eivät välttämättä mene koskaan ensimmäistä kertaa jollekin ryhmäliikuntatunnille vain siksi, että he pelkäävät epäonnistuvansa. Osa miettii myös mitä muut osallistujat saattaisivat ajatella heidän epätäydellisestä suorituksestaan. Suoraan sanottuna todella hölömöjä ja turhia pelkoja!
En ole vielä koskaan tavannut ihmistä, joka kävisi ryhmäliikuntatunneilla tai kuntosalilla säännöllisesti seuraamassa mitä muut siellä tekevät. Vai oletteko nähneet jonkun saapuvan paikalle kiikareiden ja muistiinpanovälineiden kanssa? Ja on muuten kohteliasta ja jopa suotavaa lajia pidempään harrastaneita kohtaan ettet osaa heti ensimmäisellä kerralla ihan kaikkea. Jos joku laji siis kiinnostaa sinua niin: Just do it!
Liikunnassa on mahdollisuus olla upea, onnistuja ja voittaja. Ensin pitää vaan uskaltaa. Mitä lajia siis haluaisit kokeilla jos tietäisit ettei kukaan näe, eikä postissa tulisi jälkikäteen kirjallista numeroarvostelua suorituksestasi?
Ota apupyörät irti ja uskalla ajaa!
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Normaalin syömisen testi
Ainahan se on mielessä: syöminen. Syön omasta mielestäni kokoisekseni naiseksi paljon. Ruokakassini ovat niin painavia, että joskus minun pitää pysähtyä jumppaamaan sormia matkalla kaupasta kotiin. Litra maitoa painaa kilon, ja juon vähintään sen litran päivässä. Voisin elää pelkällä maidolla. Minulla on aina nälkä ja koko ajan jano. Syön kolmen tunnin välein. Käytän ruokaan kuukaudessa enemmän rahaa kuin asuntolainani lyhentämiseen. Olen tosi kiukkuinen nälkäisenä ja yleensä lopetan silloin puhumisen kokonaan. Silloin kun en ole nälkäinen puhun ruuasta paljon. Juttelen siihen liittyvistä asioista asiakkaideni kanssa päivittäin. Syön 750 grammaa Ehrmannin maitorahkaa joka päivä.
Onko tämä mielestäsi normaalia syömistä tai ylipäätänsä normaalia suhtautumista ruokaan?
Käytämme paljon aikaa ruuan miettimiseen: miten pitäisi syödä, mitä seuraavaksi syömme, mitä saa syödä ja mitä toiset syövät. Oletko sinä koskaan miettinyt onko oma suhteesi ruokaan ja syömiseen kunnossa, hallinnassa, ok tai normaalia? Mistä sen oikeastaan voi edes tietää: onko syöminen hanskassa vai onko se ehkä lähtenyt lapasesta...
Kehittelin tätä kysymystä varten yksinkertaisen testin. Ihan aluksi täytyy todeta, että tällaisen testin laatiminen on vaikeaa... karppaavan kansan, superfoodien, suuren rasvakeskustelun ja luomun keskellä jopa uhkarohkeaa tai ammatillinen itsemurha. Päätin kuitenkin olla rohkea tyttö ja julkaista tämän. Unohdetaan kalorimäärät ja energiaravintoaineiden suhteet, tässä tulee kolme laajempaa kriteeriä normaalille syömiselle.
Testi on helppo: vastaat vaan jokaisen osion jälkeen kyllä tai ei. (Jos vastaat jokaiseen kohtaan kyllä, niin kannattaa kertoa tuloksesta myös naapurille, työkaverille ja minulle. Keskustelua ja palkintoja luvassa.)
1. Kohtuus
Yksinkertaisesti sanottuna ihminen syö kohtuullisesti kun hän on normaalipainoinen. Liian paljon ja liian usein johtaa aina lihomiseen, ylipainoon ja sen tuomiin terveysongelmiin. Liian vähän ja liian harvoin syömisen lopputuloksena taas on laihtuminen, pahimmillaan anoreksia. Kumpikaan ääripää ei kuulosta houkuttelevalta. Kohtuullisuus tarkoittaa siis sopivia määriä ruokaa, ilman suuria ylilyöntejä. Onko jollain ollut joskus aidosti hyvä olo ja elämänsä vire päällä supermegagigamonsteri-aterian jälkeen tai vastaavasti kuukauden kaalikeittokuurin päätyttyä. Kaikkea voi ja saada syödä, kunhan miettii vaan määrät kuntoon. Desi maistuu aina paremmalta kuin litra. Ja 300 grammaa on muuten riittävä määrä makaronilaatikkoa. Pysytkö siis kohtuudessa: kyllä vai ei?
2. Joustavuus
Aina ei voi syödä niin kuin haluaa tai on suunnitellut. Joskus pitää olla koko viikonloppu sukulaisten vieraana ja syödä kohteliaasti sitä mitä pöytään kulloinkin laitetaan. Aina kaupasta ei saa juuri sitä ruisleipää mitä olet tottunut syömään. Joskus joutuu syystä tai toisesta syömään valmisruokia, jopa niitä kammottavia Saarioisten pizzoja. Joskus tilaamassasi salaatissa on oman mittapuusi mukaan aivan liian paljon öljyä. Mikään näistä ei saisi aiheuttaa ylitsepääsemätöntä ahdistusta tai ruuan syömättä jättämistä. Jos suuret linjat ovat kunnossa, niin yksittäiset ateriat eivät voi "pilata" ruokavaliotasi. Kannattaa myös muistaa, että "täydellinen ruokavalio" ei ole tavoittelemisen arvoinen asia. Sekin on nimittäin diagnosoitu syömishäiriöksi. Pystytkö siis tarvittaessa joustamaan ruokaperiaatteissasi? Kyllä vai ei?
3. Nautittavuus
Ruokaa pitää maistella. Ihailen ihmisiä, jotka pureskelevat ruokaa suussaan aivan liian kauan. (Erityisesti Fanni Rahkosen tai Marie Rautio-Sipilän kanssa ruokailuun tulee varata riittävästi aikaa.) Syömisen ei myöskään koskaan pitäisi olla pelkkää kehon tankkaamista. Olisi mielestäni aidosti surullista, jos lounas nähtäisiin aina vain grammoina proteiinia, eli paketillisena keittokinkkua. On tärkeää yhdistää murkina, mieli ja maut yhdeksi suureksi elämykseksi. Syömme joka päivä, eli meillä on päivittäin vähintään viisi mahdollisuutta suureen nautintoon. Aah! Kysymys kuuluu: syötkö omasta mielestäsi kaikilla aisteilla? Muistatko miltä tilli tuoksuu?
Testi on ohi. Kyllä! Kyllä! Kyllä! Minä sain tässä testissä täydet kolme pistettä. Läpäisin testin siis, jääväämättä sitä itseltäni. Aika kiva.
Mutta ihan oikeasti: melkein kilo maitorahkaa päivässä on... älytöntä? Poikkeus siis tässäkin tapauksessa vahvistaa säännön. Se on ihan normaalia.
Onko tämä mielestäsi normaalia syömistä tai ylipäätänsä normaalia suhtautumista ruokaan?
Käytämme paljon aikaa ruuan miettimiseen: miten pitäisi syödä, mitä seuraavaksi syömme, mitä saa syödä ja mitä toiset syövät. Oletko sinä koskaan miettinyt onko oma suhteesi ruokaan ja syömiseen kunnossa, hallinnassa, ok tai normaalia? Mistä sen oikeastaan voi edes tietää: onko syöminen hanskassa vai onko se ehkä lähtenyt lapasesta...
Kehittelin tätä kysymystä varten yksinkertaisen testin. Ihan aluksi täytyy todeta, että tällaisen testin laatiminen on vaikeaa... karppaavan kansan, superfoodien, suuren rasvakeskustelun ja luomun keskellä jopa uhkarohkeaa tai ammatillinen itsemurha. Päätin kuitenkin olla rohkea tyttö ja julkaista tämän. Unohdetaan kalorimäärät ja energiaravintoaineiden suhteet, tässä tulee kolme laajempaa kriteeriä normaalille syömiselle.
Testi on helppo: vastaat vaan jokaisen osion jälkeen kyllä tai ei. (Jos vastaat jokaiseen kohtaan kyllä, niin kannattaa kertoa tuloksesta myös naapurille, työkaverille ja minulle. Keskustelua ja palkintoja luvassa.)
1. Kohtuus
Yksinkertaisesti sanottuna ihminen syö kohtuullisesti kun hän on normaalipainoinen. Liian paljon ja liian usein johtaa aina lihomiseen, ylipainoon ja sen tuomiin terveysongelmiin. Liian vähän ja liian harvoin syömisen lopputuloksena taas on laihtuminen, pahimmillaan anoreksia. Kumpikaan ääripää ei kuulosta houkuttelevalta. Kohtuullisuus tarkoittaa siis sopivia määriä ruokaa, ilman suuria ylilyöntejä. Onko jollain ollut joskus aidosti hyvä olo ja elämänsä vire päällä supermegagigamonsteri-aterian jälkeen tai vastaavasti kuukauden kaalikeittokuurin päätyttyä. Kaikkea voi ja saada syödä, kunhan miettii vaan määrät kuntoon. Desi maistuu aina paremmalta kuin litra. Ja 300 grammaa on muuten riittävä määrä makaronilaatikkoa. Pysytkö siis kohtuudessa: kyllä vai ei?
2. Joustavuus
Aina ei voi syödä niin kuin haluaa tai on suunnitellut. Joskus pitää olla koko viikonloppu sukulaisten vieraana ja syödä kohteliaasti sitä mitä pöytään kulloinkin laitetaan. Aina kaupasta ei saa juuri sitä ruisleipää mitä olet tottunut syömään. Joskus joutuu syystä tai toisesta syömään valmisruokia, jopa niitä kammottavia Saarioisten pizzoja. Joskus tilaamassasi salaatissa on oman mittapuusi mukaan aivan liian paljon öljyä. Mikään näistä ei saisi aiheuttaa ylitsepääsemätöntä ahdistusta tai ruuan syömättä jättämistä. Jos suuret linjat ovat kunnossa, niin yksittäiset ateriat eivät voi "pilata" ruokavaliotasi. Kannattaa myös muistaa, että "täydellinen ruokavalio" ei ole tavoittelemisen arvoinen asia. Sekin on nimittäin diagnosoitu syömishäiriöksi. Pystytkö siis tarvittaessa joustamaan ruokaperiaatteissasi? Kyllä vai ei?
3. Nautittavuus
Ruokaa pitää maistella. Ihailen ihmisiä, jotka pureskelevat ruokaa suussaan aivan liian kauan. (Erityisesti Fanni Rahkosen tai Marie Rautio-Sipilän kanssa ruokailuun tulee varata riittävästi aikaa.) Syömisen ei myöskään koskaan pitäisi olla pelkkää kehon tankkaamista. Olisi mielestäni aidosti surullista, jos lounas nähtäisiin aina vain grammoina proteiinia, eli paketillisena keittokinkkua. On tärkeää yhdistää murkina, mieli ja maut yhdeksi suureksi elämykseksi. Syömme joka päivä, eli meillä on päivittäin vähintään viisi mahdollisuutta suureen nautintoon. Aah! Kysymys kuuluu: syötkö omasta mielestäsi kaikilla aisteilla? Muistatko miltä tilli tuoksuu?
Testi on ohi. Kyllä! Kyllä! Kyllä! Minä sain tässä testissä täydet kolme pistettä. Läpäisin testin siis, jääväämättä sitä itseltäni. Aika kiva.
Mutta ihan oikeasti: melkein kilo maitorahkaa päivässä on... älytöntä? Poikkeus siis tässäkin tapauksessa vahvistaa säännön. Se on ihan normaalia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)