tiistai 25. joulukuuta 2012

Paras vuosi ikinä: 2013!

Vuodenvaihde on mielestäni taianomainen. Vanhan vuoden taputteleminen ja uuden vuoden lanseeraus kutkuttaa minua joka kerta. Uuden kalenterin ostaminen on koko vuoden paras ja tärkein ostos. On ihanaa avata korkkaamattoman kalenterin aukeama ja alkaa maalailla sinne tulevan vuoden arkea. Uusi vuosi kun tuo tullessaan 365 tsänssiä nukkua kunnon yöunet, syödä avokado tai juosta lenkillä kovempaa kuin koskaan ennen. Uskon siihen, että jokainen päivä on suuri mahdollisuus, jota en uskalla olla käyttämättä.

Itse en aloita tyhjästä kalenterista huolimatta kaikkea alusta tai "uutta elämää" tammikuussa 2013. Olen kuluneiden vuosien aikana nimittäin saanut vakiinnutettua elämääni paljon asioita, joista haluan jatkossakin pitää kiinni. Vuonna 2012 ohjasin esimerkiksi 500 ryhmäliikuntatuntia, ja rakastin niistä jokaista. Syön 5 hedelmää joka päivä. Uskallan myös kaiken menettämisenkin uhalla todeta olevani todella onnellinen juuri nyt.

Uusi vuosi tuo uuden kalenterin lisäksi mukanaan myös "ne lupaukset". Ammatissani pääsen näkemään läheltä mikä ero on lupauksella ja Lupauksella.

lupaus: Tammikuun alussa moni täyttää uuden kalenterinsa jokaisen illan BodyPumpilla tai sisäpyöräilyllä, päättää syödä lounaaksi pelkkää salaattia ja aloittaa ehdottoman suklaalakon (johon liittyy luonnollisesti työkaverin kanssa tehty sopimus, jossa suklaalakon rikkomalla joutuu maksamaan toiselle sata euroa). Tammikuun lopussa halutun 10 kilon painonpudotustavoiteesta puuttuu vielä 8,5 kiloa. Samalla huomaa köpöisen lounassalaatin jälkeen käyttäytyvänsä iltapäivän kahvihetkellä sekopäisesti. Ja sinne meni 100 euroa! Puff!

Lupaus: Valmennettavani päättivät vuonna 2012 oppia syömään oikein ja päästä elämänsä kuntoon. Ja tietenkin myös: pudottaa painoa. Olen saanut olla mukana todistamassa mahtavia sankaritarinoita! Olemme yhdessä saaneet aikaan todella kovaa jälkeä. Olen pudottanut painoa asiakkaideni kanssa tänä vuonna 800 kiloa! Se on paljon. Kunnon paranemisen ja itsensä kanssa onnistumisen kautta tapahtuu se kaikista tärkein muutos: ihmisestä tulee onnellisempi. Tämä onni pääsee syntymään kun on selkeät tavoitteet ja toimintasuunnitelma, tekee jotain tarpeeksi haastavaa ja kokee matkalla onnistumisen elämyksiä.

Lupaus ei siis yksin riitä. Lupaukset tulee myös pitää. Tahdon kuulostaa muuten vakuuttavammalta kuin haluan. Jos oikeasti tahtoo jotain, niin kaikki on mahdollista. Ja jos on tahtoa, niin löytyy myös keinot. Vuoden 365:een mahdollisuuteen voi helposti eksyä ilman suunnitelmaa. Ihminen tarvitsee punaisen langan tekemisiinsä. Ala siis virkata! Ja muista kysyä apua jos et yksin osaa.

Jatkan ensi vuonna arvokasta työtäni ison hien ja paremman ravitsemuksen puolesta. Super-Kiitos vuodesta 2012 kaikille lukijoille (tällä blogilla on ollut tänä vuonna 15 000 lukijaa), valmennettavilleni, ohjaamilleni painonhallintaryhmille, ryhmäliikuntatunneillani hikoilleille, luentojeni yleisöille ja yhteistyökumppaneilleni.

Tervetuloa vuosi 2013. Nimeän sen jo nyt Parhaaksi vuodeksi ikinä.

Tahdon,
Hanna

lauantai 8. syyskuuta 2012

Helppo tapa pudottaa painoa!


Olen raivoissani.

Ylipainon kanssa taisteleville ihmisille luvataan, että tekemällä näin ja noin he laihtuvat helposti ja nopeasti. Yksi tabletti tai 10 minuuttia päivässä riittää. Tietyin väliajoin markkinoille tulee aina jokin uusi systeemi, karppinen tai pussiruokinta. Moni on kokeillut niistä jokaista. Oikeasti: Ihan kaikkea. Se on kyllä todella surullista. Ihmisten hädällä ja avuntarpeella tehdään vuosittain järjetön määrä rahaa.

Jos siis haluat pudottaa painoasi, niin säästät tulevaisuudessa tällä ohjeellani huomattavan summan rahaa: kaikki laihdutustuotteet ja -palvelut joita myydän sanoilla helppo (englanniksi easy), nopea tai vaivaton ovat huijausta. Sillä painonpudottamisessa ei ole pudottajan vinkkelistä katsottuna kerrassaan mitään helppoa. Se on talvisota! Ja sitä ei tosiaankaan voiteta kokeilemalla, taas kerran, jotain "uutta ja helppoa juttua". Siihen kait ne useimmat painonpudotusprojektit päättyvätkin kun tulee ensimmäisen kerran vähän vaikeaa: "Mitä, eikö tämä ollutkaan helppoa?"

Olen itse käynyt taisteluun parempien painonhallintakeinojen puolesta ohjaamalla jo vuosien ajan painonhallintaryhmiä ja koutsaamalla personal trainer -asiakkaitani. Eikä tässä vielä kaikki! Ajattelin seuraavaksi kirjoittaa, ehkä jo joulumarkkinoille kirjan, jonka nimeksi tulee: Maailman vaikein tapa pudottaa painoa. Kirja olisi varmasti suuri menestys. Sen ostaisivat ehkä sukulaiset ja parhaat kaverini, hekin luultavasti ainoastaan velvollisuudesta. Koska kirjani nimi ei ole yhtään myyvä, niin ehkä sinäkään et koskaan tule sitä ostamaan. Olkoon tämänkertainen blogini siis lyhennetty kuvaus tulevan "menestyskirjan" sisällöstä.

Painonpudottaminen on kova fyysinen rasitus keholle ja hurja tunnemyrsky laihduttajan pään sisällä. Pitää olla valmis tekemään törkeä määrä töitä! Se on jatkuvaa kamppailua itsensä ja mielitekojensa kanssa päivästä toiseen, persehikeä kuntosalilla, epävarmuuden tunteiden kestämistä itsestä ja tuloksista, niitä oikeita valintoja kaikista haastavimpina hetkinä, kaloreiden laskemista ja jatkuvaa suunnittelua. Eli: viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia kestävää epämukavuusalueella rämpimistä. En tietenkään tarkoita että painonpudotus on pelkkää jumppaa ja omenaa mutta läheskään jokaiselle mieliteolle ja mukavauudenhalulle ei voi antaa valtaa. Useammin pitää keittää kaurapuurot ja solmia lenkkarit jalkaan kuin pötkähtää mukavasti sohvalle karkkipussin kanssa. Ja ehdottomasti kovempaa perusduunia se on kuin laihdutusmarkkinat antavat meidän mainoksistaan ymmärtää.


Painonpudottaminen ja siinä onnistuminen ei kuitenkaan ole mikään mahdoton tehtävä. Siihen pystyvät ihan tavalliset ihmiset. Olen nähnyt sen monta kertaa omin silmin. Se kun on loppujen lopuksi vain lyhyttä matematiikkaa ja yksinkertaista psykologiaa. Painonpudotus on siis yksinkertaista, mutta ei helppoa. Ja haluan jämäkästi painottaa, että yksinkertainen on tässä yhteydessä siis eri asia kuin helppo.

Uudet elämäntavat ovat ihan jokaisen opittavissa. Niiden oppimiseen ei kuitenkaan ole olemassa oikotietä tai taikatemppua. Ne meistä, jotka ovat valmiita käymään läpi kaiken sen mitä pysyvä elämäntapamuutos vaatii, onnistuvat lopulta. Ja lopussa kiitos seisoo: se tunne kun on hyvä olla itsensä kanssa omassa kehossaan on todellakin kaiken sen vaivan arvoista.

Olen aidosti pahoillani tämän blogin lukemaan houkuttelevasta otsikosta.
Alan nyt ottaa vastaan kirjani ennakkotilauksia.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Ihana arki ja mahtava maanantai

En tiedä oletteko huomanneet, mutta jengi on ollut todella villinä parin viimeisen kuukauden ajan! Kesäloman ensimmäisenä päivänä moni on heittänyt kalenterin näyttävästi olan yli, nostanut kädet ilmaan etusormet edellä, unohtanut arjen kiireen ja rutiinit ja alkanut ihan oikeasti Elää. Osa kavereistani on laskenut pitkin kesää facebookin päivityksissä kuinka monta päivää ja yötä on vielä kesäloman alkuun ja kuinka monta lomapäivää tämän jälkeen on luvassa.

Kesälomasta siis tykkäävät kaikki. Tärkeämpi kysymys kuitenkin on: tuntuuko arkeen palaaminen neljän viikon jeejee-elämän jälkeen ahdistavalta. Moni on nimittäin aivan puhki jäädessään kesälomalle ja kuukauden hengittämisen jälkeen sama kuluttava suorittaminen taas jatkuu. Ystäväni Jaakko Halmetoja heitti tähän liittyen ilmoille hyvän kysymyksen: Onko kaikki kunnossa, jos ihminen tarvitsee lomaa omasta elämästään? Kesälomakuukauden lisäksi vuodessa on 11 muutakin kuukautta. Siinä teille faktaa. Auts!

Älkää vihatko minua seuraavan lauseen takia: Nyt se kesäloma on monella ohi ja paluu arkeen ja töihin on edessä. Arjen aloittamisen ahdistus näkyy päällepäin. Uskon kontrastin arjen ja loman välillä olevan niin järjettömän dramaattinen juuri siksi, että vapaalla eletään niin kuin halutaan ja tehdään niitä asioita joista aidosti nautitaan kun taas arki on velvollisuuksia, rutiineja ja puurtamista. Sen ei kuitenkaan ole pakko olla näin.

Aloitin oman onnellisuus-projektin ja arjen järjestämisen elämänmakuiseksi muutamia vuosia sitten. Tein yhteenvedon senhetkisestä elämästäni, jonka jälkeen mietin: mikä minut tekee onnelliseksi, mihin suuntaan haluan arkeani viedä, millainen on täydellinen maanantai? Oli oikeasti suuri oivallus ymmärtää, että olen itse oman elämäni käsikirjoittaja ja ohjaaja. Samalla tajusin, että maanantainakin voi juoda samppanjaa, kotiin voi kävellä kauppurienkadun sijasta myös pakkahuoneenkatua pitkin, elokuviin voi mennä yksinkin torstai-iltana ja lauantaina voi olla kuntosalilla kello kuusi aamulla. Arjen peruspaketin ravistelun lisäksi opettelin myös nauttimaan rutiineista, sen sijaan että ne tekisivät elämästäni tylsää tai puuduttavaa. On oikeasti ihan huippua käydä ruokakaupassa. Nykyään seikkailen hedelmäosastolla!

Ihana, elämänmakuinen arki on loppujen lopuksi se mikä tekee meidät onnelliseksi, jos tekee. Elämän parhaat asiat ovat niin naurettavan yksinkertaisia: järkevä tuntimäärä mielekästä työtä, kyykkyjä ja kunnon hikoilua, laadukasta itsetehtyä ruokaa, riittävät yöunet ja aikaa tehdä ihan jokaikinen päivä niitä asioita joista saa kunnon kiksit. Siinä se on!

Tänään on maanantai. Jos maanantai on mielestäsi ihan turha päivä, niin menetät 14,2 % elämästäsi. Jos todella Elät ja nautit Vain Viikonloppuisin, niin vastaava menetettyjen päivien osuus on jo 71%. Mitä olet siis valmis tekemään sen eteen, että olet onnellinen 100% elämästäsi ajasta? Ala käsikirjoittaa ja ohjata.

Kaikki on mahdollista, ihan jokaikinen päivä. Myös maanantaina.

torstai 14. kesäkuuta 2012

Kauniit ja Hikiset

Paljastan teille nyt työpukeutumiseni ja tyylini kulmakivet sekä kauneuteni salaisuudet.
(varoitus: seuraava kuvaus saattaa järkyttää naisellisimpia lukijoita)

Pari viikkoa sitten havahduin kesken kuntosalitreenin siihen, että minulla oli päällä pelkästään miesten vaatteita: miesten college-housut ja huppari sekä miesten t-paita. Sellainen kunnon "jou-jou-icehockey-dude" -look. Eikä tässä vielä kaikki. Olin ohjannut sinä päivänä tunteja kahteen eri otteeseen ja ehtinyt suihkuttaa itseni päivän aikana vain kaulasta alaspäin. Hiukset olivat siis tuttuun tapaan ponnarilla ja vielä(kin) hiestä kosteat. Levinneet ripsivärit olin korjannut hetkeä aikaisemmin vessapaperilla. Haisin hieltä, ehkä. Tai siis aika varmasti.

Olin mielestäni todella kaunis. Rohkenen sanoa, että jopa seksikäs. Ihana nainen, miesten vaatteissa. Tunnenkin olevani kauneimmillani liikkuessani: hikisenä ja hengästyneenä, epätäydellisenä. Tämä perustuu ehkä siihen, että oman suorituskykyni äärirajoilla olen aidoimmillani, ilman turhaa yrittämistä. Voima ja kehonhallinta ovat mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan jotain ihan käsittämättömän kaunista! Kun pinta ja kiilto on karsittu pois, niin jäljelle jää vain liikunnan tuoma hymy. Se riittää.

Olen huomannut, että jotkut häpeävät ulkonäköään liikunnan aikana tai heti sen jälkeen. Osa kuntoilijoista jopa istuu ja odottaa klubimme aulassa niin kauan, että rehkimisen mukanaan tuoma punainen väri häipyy poskilta kokonaan. Osa taas kuivaa itseään pyyhkeellä ahkerasti treenin aikana, jotta muut eivät huomaisi voimakasta hikoilua. Jotkut hakeutuvat sellaiselle paikalle jumppasalissa, etteivät varmasti näe itseään vilaukseltakaan peilistä. Peilit ovat kuulemani mukaan "hyi". Märistä kainaloista, punaisista poskista ja levinneistä meikeistä sietäisi pikemminkin olla ylpeä! Harva on, ainakaan julkisesti. Vai onko jollain facebookin profiilikuvana otosta, jonka alla lukee kuvateksti: "minä raskaan BodyStep tunnin jälkeen pukuhuoneessa"?

Eräs asiakkaani sanoi puolen vuoden painonpudotus-projektin toiseksi viimeisellä viikolla katsoneensa peiliin ja ajatelleensa mielessään, hymy huulilla, että: "ihan kiva". Jes! Sieltä se tuli. Liikunta ja ote omaan kehoon lisää ihmisen itsevarmuutta ja sitä kautta myös kauneutta. Kauneus kun loppujen lopuksi on mielestäni juuri itsevarmuutta ja oman kehon kantamista asiaan kuuluvalla ehdottomalla ylpeydellä. On todella kova juttu katsoa ehkä ensimmäistä kertaa elämässään peiliin ja aidosti pitää näkemästään! 

Kauneuden hoitoon saa upotettua satoja euroa vuodessa. Meikistä, tekoripsistä tai vaatteista ei kuitenkaan ole paljoakaan hyötyä, jos pohjat eivät ole kunnossa. Ja tämä pohjustus on yllättävän helppo: kunnon hiet vähintään joka toinen päivä ja endorfiinipöllystä syntyvä aito hymy. Se on siinä!

Kauneuden pitää tuntua, ennen kuin se voi näkyä.


P.S Naisille vinkki, että legendaarisen smokey eyes -silmämeikin tekemiseen ei vaadita kuin keskinkertaiset meikkaustaidot ja 45 minuutin sisäpyöräilytunti.




keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Nukkuminen on luksusta

Nukkuminen on mielestäni ihanaa, yksi elämän parhaista asioista. Nukahdan tunnetusti helposti. Unenlahjani ovat uskomattomat eli toisin sanoen olen majesteetillinen makoilija. Mutta: en kuitenkaan nuku tarpeeksi. En itse asiassa lähellekään tarvitsemaani yhdeksää tuntia yössä. Outo yhtälö: Rakastan nukkumista, mutta en nuku. Miksi?

Hyvästä kymyksestä huolimatta puolustuksen puheenvuoro jätetään nyt käyttämättä, eli huonot tekosyyt ja selitykset sikseen. Olen nimittäin ongelman tunnistamisen jälkeen edennyt univajeeni korjaamisessa jo ratkaisuvaiheseen.

Puolitoista vuotta sitten lopetin television katsomisen. Toki katson välillä elokuvia ja dokumentteja, mutta illan kanavasurffailu turhanpäiväisten äänestysohjelmien, salattujen elämien ja chattien välillä loppui kuin seinään. Huomasin, että aikaa vapautui illasta kaikkeen muuhunkin kuin television katsomiseen ja kodistani tuli selkeästi rauhallisempi paikka.

Eikä tässä vielä kaikki: tämän vuoden alussa myin olohuoneeni sohvat ja nojatuolit pois. Radikaalia! Nykyään menen siis iltaisin kotiin tultuani suoraan sänkyyn makoilemaan tai lukemaan, enkä viivyttele enää sohvalla viimeiseen asti ennen suurta päätöstä laittaa hammasharja suuhun. Aikaisemmin olin aina aivan liian väsynyt siirtymään sohvalta sänkyyn ja saatoin vitkutella tunteja sohvan nurkassa ennen iltatoimien aloittamista: kaikkea ihme-puuhaamista myöhään illalla! Tämä oli ironian huppu: väsymys esti nukkumaan menemisen. Haha!

Sitten otin käyttöön kynän ja paperin. Kirjoitan iltaisin kaikki päässäni pyörivät asiat ylös, jolloin ne ovat poissa mielestä. En herää  koskaan keskellä yötä pohtimaan esimerkiksi työasioita. Kaikki on paperilla. Toimii.

Näiden ratkaisujen jälkeen yöuneni ovat pidentyneet, mutta vielä on tehtävää. Tavoitteeni on nukkua yhdeksän tunnin yöunia vuoden loppuun mennessä.

Uni on meille ihmisille nimittäin kokonaisvaltaisen terveyden kannalta ensiarvoisen tärkeää. Virkeänä asiat luistaa, pää toimii ja hymyileminen on helpompaa. Väsyneenä kaikki tökkii, ärsyttää ja kasvot tuntuvat valuvan alaspäin. On hieno fiilis herätä aamulla levänneenä valmiina uuteen päivään, väsyneenä kaikki on aina pikkuisen hankalampaa. On ensiarvoisen tärkeää saada säännöllisesti hyvää ja laadukasta unta.

Jatkuva univaje vaikuttaa myös ruokahaluumme, emmekä usein edes tiedosta sitä. Väsynyt ihminen hakee piristystä ruuasta ja yrittää pitää itsensä hereillä syömällä. Esimerkiksi vuorotyötä tekevät ihmiset ovat suuressa vaarassa sortua ylimääräiseen naposteluun.

Vaihda siis tänään sänkyysi puhtaat lakanat, mene tavallista aikaisemmin peittoihin ja sulje silmäsi. Se on arjen suurta luksusta.

Hyvää yötä.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Kaikki haluavat painaa 65 kiloa

Ensimmäinen ja tärkein kysymykseni uudelle personal training -asiakkaalle on: "Mikä sulla on tavoite?"
Suurimmalla osalla asiakkaistani, kuten myös suurimmalla osalla kaikista maailman naisista, on tähän vastaus valmiina. Se on: "Haluan painaa 65 kiloa". Olen saanut numeraalisia vastauksia tavoitepainosta jopa puolen kilon tarkkuudella. Ihmiset haluavat toki lisäksi oppia syömään oikein, päästä elämänsä kuntoon tai löytää itsensä uudelleen. Mutta lopulta kuitenkin lyödään faktat tiskiin: halutaan joku numero.

Siis mitä? Mistä nämä random-numerot kuten 58 kg, 65 kg tai 72 kg oikein tulevat?

On aina yhtä mielenkiintoista päästä selvittämään syy tietyn tavoitepainon numeroiden takana. Jatkokysymykseni onkin: "Milloin viimeksi painoit tämän verran?" Vastaukset vaihtelevat rippikoulukuvasta vuoden takaiseen tilanteeseen. Lopulta saan yleensä selville, että johonkin tiettyyn painoon, kuten esimerkiksi 65:een kiloon, liittyy paljon mukavia muistoja ja hyvä elämäntilanne: elämä oli silloin elämisenmakuista ja oli helppo olla itseensä kokonaisvaltaisesti ja aidosti tyytyväinen.

Ahaa! Kysymys onkin siis jostain suuremmasta asiasta kuin digitaalipuntarin näytöstä. Huh, onneksi.

On suoraan sanottuna ihan älytöntä tavoitella koko elämänsä jotain tiettyä lukua, varsinkin jos ei sitä realistisesti ajateltuna tule ehkä koskaan edes saavuttamaan. Kolmen lapsen äidin täytyy yksinkertaisesti unohtaa se, mitä hän painoi lakkiaiskuvassaan. Paluuta ei ole. Myöskään ruumiinrakenteeltaan lihaksikas ihminen ei välttämättä pääse koskaan samaan painoon hintelämmän parhaan kaverinsa kanssa. On siis aina tärkeämpää tavoitella ensisijaisesti hyvää oloa ja parasta mahdollista fiilistä itsestään kuin jotain tiettyä numeroa. Asenteellisesti kiteytettynä: "Fuck 65,  because I am feeling great!"

On ensisijaista löytää oma hyvänolon paino, ja se ei aina välttämättä nasahtele normaalin painoindeksin rajoihin, välille 20-25. Ja se voi olla joku aivan muukin luku kuin 65 kiloa. Tarkkaa kilomäärää tärkeämpää onkin miettiä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:

1. Onko minun hyvä olla omassa kehossani?
2. Estääkö nykyinen painoni minua tekemästä sellaisia asioita joita haluaisin tehdä?
3. Olenko hyvässä fyysisessä kunnossa?
4. Kohtelenko kehoani hyvin?

Muut ihmiset tuskin tietävät paljonko painat, mutta kaikki näkevät jo päälle päin onko sinulla hyvä olla itsesi kanssa. Haluaisin ihan jokaisen meistä pääsevän omaan hyvän olon painoonsa. Siinä painossa saa nimittäin nostaa päänsä pystyyn ja elää täysillä. Se on hyvä tavoite myös asiakkailleni. Sen tavoitteen saavuttaminen on huikeaa.

Minä painan 68 kiloa. En tiedä liittyykö se yhtään mitenkään siihen, että olen tällä hetkellä elämäni kunnossa ja aidosti onnellinen.


lauantai 17. maaliskuuta 2012

Rohkea rokan syö, uhkarohkea menee ryhmäliikuntatunnille.

Minun oli pienenä vaikea oppia ajamaan pyörällä. Muistan kuinka opettelin ajamista silloista kotiani lähellä olevalla urheilukentällä. Ei ollut helppoa, vaan tosi vaikeaa. Kukaan urheilukentän ohi kulkevista ihmisistä ei vamasti ajatellut tuolloin, että: "Tuosta tytöstä tulee vielä liikunnanohjaaja". Jumituin siis apurattaisiin näin jälkikäteen ajateltuna aivan liian pitkäksi aikaa. 

Sitten eräänä päivänä se tapahtui: ohjasin pientä punaista Helkamaani ihan itse. Se oli niin siistiä: minä onnistuin! Tämä eeppinen ensimmäinen ajokokemus on jäänyt vahvasti mieleeni. Uskon, että koin keskiverto-mukulaa suurempaa riemua oppiessani lopulta ajamaan pyörällä. Olin omasta mielestäni sankari.

Pyörähomma oli minulle ehkä siksi niin hankala, että olin tuolloin aika arka kokeilemaan uusia asioita. En ole enää. Liikunta ja siinä koetut lukuisat onnistumisen elämykset vuosien varrella ovat vaikuttaneet suuresti siihen millainen aikuinen minusta lopulta tuli. Olen omasta mielestäni tosi reipas ja rohkea, teen ja uskallan. Nykyään, 20 vuotta apuratasrallin jälkeen, haluan auttaa ihmisiä kokeilemaan omia rajojaan ja antaa mahdollisimman monelle itsensä voittamisen elämyksiä juuri liikunnan kautta. Leikkisästi kiteytettynä: joka ikisenä työpäiväni joku oppii ajamaan pyörällä.

Liikkuminen ja varsinkin liikkeelle lähteminen on aina uskaltamista. Se on itsensä peliin laittamista sanan kaikissa merkityksissä. Ei vielä riitä, että ajattelee mitä tekee ja että on tekemisessä aidosti läsnä. Liikkuessa täytyy välillä kokeilla sellaisia asioita, joissa voi myös epäonnistua. Liikkuvan ihmisen täytyy myös asettaa kehonsa kovimman mahdollisen kritiikin, eli oman itsensä arvostelun, kohteeksi. Oman kehon ja koko fyysisyyden peliin laittaminen on siis tosi kova juttu! Usko minua kun sanon, että uskallus palkitaan - ihan poikkeuksetta.

Haluaisin, että ihmiset rohkenisivat mennä kokeilemaan uusia liikuntalajeja. Naiset eivät välttämättä mene koskaan ensimmäistä kertaa jollekin ryhmäliikuntatunnille vain siksi, että he pelkäävät epäonnistuvansa. Osa miettii myös mitä muut osallistujat saattaisivat ajatella heidän epätäydellisestä suorituksestaan. Suoraan sanottuna todella hölömöjä ja turhia pelkoja!

En ole vielä koskaan tavannut ihmistä, joka kävisi ryhmäliikuntatunneilla tai kuntosalilla säännöllisesti seuraamassa mitä muut siellä tekevät. Vai oletteko nähneet jonkun saapuvan paikalle kiikareiden ja muistiinpanovälineiden kanssa? Ja on muuten kohteliasta ja jopa suotavaa lajia pidempään harrastaneita kohtaan ettet osaa heti ensimmäisellä kerralla ihan kaikkea. Jos joku laji siis kiinnostaa sinua niin: Just do it!

Liikunnassa on mahdollisuus olla upea, onnistuja ja voittaja. Ensin pitää vaan uskaltaa. Mitä lajia siis haluaisit kokeilla jos tietäisit ettei kukaan näe, eikä postissa tulisi jälkikäteen kirjallista numeroarvostelua suorituksestasi?

Ota apupyörät irti ja uskalla ajaa!


sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Normaalin syömisen testi

Ainahan se on mielessä: syöminen. Syön omasta mielestäni kokoisekseni naiseksi paljon. Ruokakassini ovat niin painavia, että joskus minun pitää pysähtyä jumppaamaan sormia matkalla kaupasta kotiin. Litra maitoa painaa kilon, ja juon vähintään sen litran päivässä. Voisin elää pelkällä maidolla. Minulla on aina nälkä ja koko ajan jano. Syön kolmen tunnin välein. Käytän ruokaan kuukaudessa enemmän rahaa kuin asuntolainani lyhentämiseen. Olen tosi kiukkuinen nälkäisenä ja yleensä lopetan silloin puhumisen kokonaan. Silloin kun en ole nälkäinen puhun ruuasta paljon. Juttelen siihen liittyvistä asioista asiakkaideni kanssa päivittäin. Syön 750 grammaa Ehrmannin maitorahkaa joka päivä.

Onko tämä mielestäsi normaalia syömistä tai ylipäätänsä normaalia suhtautumista ruokaan?

Käytämme paljon aikaa ruuan miettimiseen: miten pitäisi syödä, mitä seuraavaksi syömme, mitä saa syödä ja mitä toiset syövät. Oletko sinä koskaan miettinyt onko oma suhteesi ruokaan ja syömiseen kunnossa, hallinnassa, ok tai normaalia? Mistä sen oikeastaan voi edes tietää: onko syöminen hanskassa vai onko se ehkä lähtenyt lapasesta...

Kehittelin tätä kysymystä varten yksinkertaisen testin. Ihan aluksi täytyy todeta, että tällaisen testin laatiminen on vaikeaa... karppaavan kansan, superfoodien, suuren rasvakeskustelun ja luomun keskellä jopa uhkarohkeaa tai ammatillinen itsemurha. Päätin kuitenkin olla rohkea tyttö ja julkaista tämän. Unohdetaan kalorimäärät ja energiaravintoaineiden suhteet, tässä tulee kolme laajempaa kriteeriä normaalille syömiselle.

Testi on helppo: vastaat vaan jokaisen osion jälkeen kyllä tai ei. (Jos vastaat jokaiseen kohtaan kyllä, niin kannattaa kertoa tuloksesta myös naapurille, työkaverille ja minulle. Keskustelua ja palkintoja luvassa.)

1. Kohtuus
Yksinkertaisesti sanottuna ihminen syö kohtuullisesti kun hän on normaalipainoinen. Liian paljon ja liian usein johtaa aina lihomiseen, ylipainoon ja sen tuomiin terveysongelmiin. Liian vähän ja liian harvoin syömisen lopputuloksena taas on laihtuminen, pahimmillaan anoreksia. Kumpikaan ääripää ei kuulosta houkuttelevalta. Kohtuullisuus tarkoittaa siis sopivia määriä ruokaa, ilman suuria ylilyöntejä. Onko jollain ollut joskus aidosti hyvä olo ja elämänsä vire päällä supermegagigamonsteri-aterian jälkeen tai vastaavasti kuukauden kaalikeittokuurin päätyttyä. Kaikkea voi ja saada syödä, kunhan miettii vaan määrät kuntoon. Desi maistuu aina paremmalta kuin litra. Ja 300 grammaa on muuten riittävä määrä makaronilaatikkoa. Pysytkö siis kohtuudessa: kyllä vai ei?

2. Joustavuus
Aina ei voi syödä niin kuin haluaa tai on suunnitellut. Joskus pitää olla koko viikonloppu sukulaisten vieraana ja syödä kohteliaasti sitä mitä pöytään kulloinkin laitetaan. Aina kaupasta ei saa juuri sitä ruisleipää mitä olet tottunut syömään. Joskus joutuu syystä tai toisesta syömään valmisruokia, jopa niitä kammottavia Saarioisten pizzoja. Joskus tilaamassasi salaatissa on oman mittapuusi mukaan aivan liian paljon öljyä. Mikään näistä ei saisi aiheuttaa ylitsepääsemätöntä ahdistusta tai ruuan syömättä jättämistä. Jos suuret linjat ovat kunnossa, niin yksittäiset ateriat eivät voi "pilata" ruokavaliotasi. Kannattaa myös muistaa, että "täydellinen ruokavalio" ei ole tavoittelemisen arvoinen asia. Sekin on nimittäin diagnosoitu syömishäiriöksi. Pystytkö siis tarvittaessa joustamaan ruokaperiaatteissasi? Kyllä vai ei?

3. Nautittavuus
Ruokaa pitää maistella. Ihailen ihmisiä, jotka pureskelevat ruokaa suussaan aivan liian kauan. (Erityisesti Fanni Rahkosen tai Marie Rautio-Sipilän kanssa ruokailuun tulee varata riittävästi aikaa.) Syömisen ei myöskään koskaan pitäisi olla pelkkää kehon tankkaamista. Olisi mielestäni aidosti surullista, jos lounas nähtäisiin aina vain grammoina proteiinia, eli paketillisena keittokinkkua. On tärkeää yhdistää murkina, mieli ja maut yhdeksi suureksi elämykseksi. Syömme joka päivä, eli  meillä on päivittäin vähintään viisi mahdollisuutta suureen nautintoon. Aah! Kysymys kuuluu: syötkö omasta mielestäsi kaikilla aisteilla? Muistatko miltä tilli tuoksuu?

Testi on ohi. Kyllä! Kyllä! Kyllä! Minä sain tässä testissä täydet kolme pistettä. Läpäisin testin siis, jääväämättä sitä itseltäni. Aika kiva.

Mutta ihan oikeasti: melkein kilo maitorahkaa päivässä on... älytöntä? Poikkeus siis tässäkin tapauksessa vahvistaa säännön. Se on ihan normaalia.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Mää repsahdin!

Muistatko milloin viimeksi söit karkkia, suklaapatukan (mmm.... Kinder bueno), jäätelöä, hampurilaisen, laskiaispullan (Bisketin laskiaispulla!) tai sipsejä (...ja totta kai meillä oli myös dippikastiketta)?

Kaikki te, jotka ette syö näitä juttuja tai muista lähihistoriastanne tällaista hetkeä, niin ilmoittautukaa ystävällisesti jotakin kautta minulle. Haluaisin tuijottaa teitä ylipitkän hetken hämmentyneenä silmiin, loksauttaa sitten suuni auki ja taputtaa olalle. Siinä taputellessa voisin samalla lausua jotain viisasta, kuten: "No niin, ei kait siinä sitten... hyvää matkaa. Joo."

Kaikki te, joilla muisti pelaa ja joita ei ole vielä taputeltu, niin vastatkaa nyt itsenne parhaina asiantuntijoina rehellisesti seuraavaan kysymykseen: mitä tuolloin mielestäsi tapahtui? 1: romahdit, sorruit, repsahdit, mokasit, tuhouduit, pilasit kaiken? Vai 2: nautiskelit, söit, murkinoit, herkuttelit, rouskuttelit, maistelit jotain ihanaa? Ykkössarjan vastausvaihtoehdot ovat minulle paljon tutumpia ja yleensä kuulenkin puhuttavan juuri repsahtamisesta. Aivan liian harvoin asiakkaani kertovat minulle ylpeänä nautiskelleensa viikonloppuna aivan täydellisestä suklaakakusta. Yleensä tämänkaltaiset hetket summataan ripittäytymällä minulle sanoen: "Äää! Mää repsahdin niin pahasti lauantaina, kun oli ne kummipojan synttärit... ja sitten me käytiin vielä sunnuntaina pizzalla."

Yhden munkin syöminen voi laittaa ihmisessä liikkeelle käsittämättömän synkän ajatusketjun. Monen vaiheen kautta päästään lopulta niinkin perustavaa laatua olevien filosofisten kysymyksien ääreen kuin: Olenko huono ihminen? Epäonnistunko aina kaikessa? Ei öljyssä paistetun rinkilän syöminen tee mielestäni kenestäkään huonoa tai epäonnistujaa.

Varsinkin painonpudottajat sättivät itseään yleensä vielä pitkään lauantain tapahtumien jälkeen. Tässä on se ongelma, että kun kokee kerran epäonnistuneensa ruokavalionsa kanssa, niin ajattelee helposti koko seuraavan viikonkin olevan pilalla. Se on niinku musta tai valkoinen! Kun jäädään pyörimään itsesyytösten tunteisiin ja joko-tai -ajatteluun, niin siitä seuraa väistämättä tuhoisa "ihan sama" -asenne. Tällä asenteella ote terveellisestä syömisestä katoaa kokonaan pitkäksi aikaa ja ihminen päätyy pyörimään epäonnistumisen kehään. Sitä pyörimistä on muuten yllättävän hankalaa pysäyttää. Pahimmassa tapauksessa se loppuu vasta seuraavan viikon maanantaina tai tammikuussa.

Jonkin ruuan ehdoton kieltäminen tai täydellinen herkuttomuus johtavat lopulta Aina enemmin tai myöhemmin itselleen tehtyjen sääntöjen rikkomiseen. Ja siitä tulee väistämättä paha mieli, kun kokee epäonnistuneensa. Ihan oikeasti: miksi edes yrittää olla ilman suklaata tänä vuonna tai loppuelämän ajan? Herkuttelu on tärkeää ja siihen pystyminen ilman tunnontuskia kertoo ihmisen terveestä suhtautumisesta ruokaan ja syömiseen. Namiakin tarvitaan!

Ongelma on mielestäni myös se, että jos näkee kaiken herkuttelun sortumisena, niin syömisestä katoaa tärkeä elementti: nautinto. Jos uskaltaisimme aidosti nauttia herkuista, niin tarvitsisimme niitä uskoakseni määrällisesti nykyistä vähemmän. Ajatuksella nautittu pala suklaata voittaa milloin tahansa itse itseltään salaa vedetyn kokonaisen satsin. Minulla on muuten lompakossani pieni musta kirja, johon kirjoitan ylös arvosteluja kahviloissa nauttimistani pullista ja kakuista. Pääsen kirjoitusteni kautta palaamaan viikkoja sitten tapahtuneisiin nautiskeluhetkiin. Parhaat kuvaukseni ovat kuin runoja. Olen siis kirjaimellisesti tehnyt herkuttelusta taidetta!

Kun siis seuraavan kerran syöt jotain tavallista parempaa, niin tee se ajatuksella ja nuolaise herkkuhetken päätteeksi hymyillen huuliasi. Tämän jälkeen palaa taas arkeen. Itsekin taidan tämän jutun kirjoittamisen aikana syömäni viiden suklaapalan jälkeen lähteä tomerasti kettiöön. Lounaaksi on tänään kuhaa ja parsakaalta.

torstai 9. helmikuuta 2012

Oma hiki haisee elämältä

Härätys soi kello 05:30. On siis katsontakannan mukaan joko aamu tai aamuyö. Nousen ylös sängystä, ilman turhia torkutuksia. Joskus muuten huudan samaan aikaan ääneen, että "Paikalla", ihan vain siksi, että se on mielestäni tosi hauskaa. Puen treenivaatteet päälle ja vedän pipon päähän. En laita ripsiväriä. Syön aamupalan. Aina se ei maistu, mutta syön silti. Viimeistään puolta tuntia myöhemmin astun ulos ovesta: pimeään ja pakkaseen. Kävelen alas kauppurienkatua, läpi käsittämättömän hiljaisen kaupungin keskustan. Olen menossa hikoilemaan. Aamun sisäpyöräilytunti, ja samalla koko Suomen aikaisin ryhmäliikuntatunti, alkaa. Kello on 06:25.

Edellä mainittu tapahtumaketju saa minut toisinaan kysymään itseltäni: Miksi? Unohdetaan nyt hetkeksi se, että liikunta on työtäni ja olen siis kaikessa yksinkertaisuudessaan vain menossa töihin, aamuvuoroon. Haluan vastata tähän kysymykseen nyt Hannana, en ohjaajana:

"Hanna, miksi sinä harrastat liikuntaa?"

En ainakaan muista, että ulkonäkö olisi ollut itselleni koskaan tärkein syy liikkua. Viime vuosien aikana tapahtuneet loukkaantumiset ja erilaiset rasitusvammat ovat muuttaneet ajatusmaailmaani vieläkin vahvemmin siihen suuntaan, että olen aidosti onnellinen terveestä kehosta. Se, että pystyn tekemään kropallani asioita on ehdottomasti tärkeämpää kuin se, että hauikset heittävät varjoa lattiaan.

On uskomattoman hieno tunne hallita kehoaan, sen jokaista lihasta. Voisin koska tahansa juosta 20 kilometriä haluamaani suuntaan tai liikuttaa kymmeniä kiloja rautaa niin ylös, alas kuin sivullekin. Minun ei siis välttämättä edes tarvitse tehdä näistä kumpaakaan, tieto siitä että se olisi mahdollista riittää. Vahva fyysinen kehoni on tärkeä minulle: pystyn, jaksan, voin ja osaan.

Se mitä liikunta tekee keholleni ei ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen, mitä se tekee mielelleni. Liikun siis ennen kaikkea Suurten elämysten takia. Se huumaava tunne kun:

1. nostaa painoja enemmän kuin koskaan ennen
2. saa olla tunnilla yhtä koko muun ryhmän kanssa
3. sinnittelee vielä viisi sekuntia maksimisykealueella
4. keskittyy täydellisesti uuden liikkeen oppimiseen
5. saa ottaa kaikki aistit yhtäaikaa maksimaalisesti käyttöön

...se on jotain mittaamattoman arvokasta. Jotain mitä ei voi ostaa tai saada, se tunne täytyy ansaita. Omaan hikipisaraan tiivistyy loppujen lopuksi mielestäni koko elämä: ilo, aggressio, energia, kipu, keskittyminen ja nautinto. Joskus minusta tuntuu jopa, että basson jytke, liike ja oman sydämen iskut ovat yhtä koko maailman  kanssa. Kuulostaako mahtipontiselta? Siltä se tuntuukin. Liikkuessani tunnen olevani niiiiiin elossa! Olen voittaja, onnistuja ja ennen kaikkea vahvasti tunteva ihminen.

Joskus mietin, että mitä kaikkea jääkään kokematta ihmiseltä joka ei koskaan harrasta liikuntaa?

Kaikki?

tiistai 31. tammikuuta 2012

Tee ite!

Ihmisten pitäisi mielestäni sotkea itsensä jauhoilla, vahtia silmä kovana kattilassa kiehuvaa maitoa ja kuoria kymmeniä kiloja perunoita. Eli yksinkertaisemmin sanottuna: tehdä enemmän ruokaa itse. Kannustan myös painonhallintaryhmäläisiäni siihen jatkuvasti ja seuraan mielenkiinnolla "itsetehtyjen ruokien tilasto-dataa", jonka vaadin heiltä viikoittain. Minulta kysyttiinkin eilen, maanantain ryhmäni tapaamisen päätteeksi, hyvä kysymys: "Miksi se itsetehty ruoka on sulle niin tärkeää? Mikä siinä on se juttu?"

Minulla on tähän kolme syytä:

1. Silloin kun on tehnyt ruuan itse, niin tietää mitä lautasella ihan oikeasti on. Tiedät mitä laitoit pannulle, minkä verran öljyä käytit paistamiseen ja millä lopulta maustoit. Silloin kun joku toinen on tehnyt ruokasi, niin voit vain arvailla mitä lautaseltasi löytyy. Vain harva meistä on lukenut läpi einesten valmistusaineluetteloja. Ja vaikka olisikin, niin ei kuitenkaan välttämättä ymmärrä lukemaansa koodiviidakkoa. Ravintolassa syödessä ruokailijalla ei puolestaan ole ravintosisällöistä mitään tietoa. Entistä useamman ravintolan ruokalistaan haluaisinkin näkyviin annoksen raaka-aineet, kalorimäärän, sekä hiilihydraattien, proteiinien ja rasvojen suhteen. Kiitokset muuten FitWokille, jossa tämä asia on esimerkillisesti hoidossa.

2. Silloin kun ruoan tekee alusta asti itse, niin lautaselle päätyy enemmän alkuperäisiä, puhtaita ja laadukkaita ruoka-aineita. Ollaan tekemisissä perusraaka-aineiden kanssa: tomaatti on tomaatti, hauki on kala, kananmunat kananmunia ja niin edelleen. Ruoka on sen alkuperäisessä muodossa: valmiina meidän reseptejämme varten. Lisäksi: on muuten ihan hyvä juttu, että itsetehty ruoka ei kestä jääkaapissa viikkoa. On mielestäni pelottavaa, jos einesateria odottaa sinua jääkaapissasi jopa kaksi viikkoa olematta siitä moksiskaan.

3. Tärkein syy tehdä itse ruokaa liittyy kuitenkin mielestäni ruuan arvostamiseen. On aivan eri asia alkaa poistamaan lohesta ruotoja ja kuorimaan kädessään perunoita kuin tökkiä veitsellä hätäisesti mikrorasian muovikanteen reikiä. Silloin kun omat kädet ovat kuorineet, pilkkoneet, raastaneet, sekoittaneet ja pyöritelleet, niin ruoka maistuu paremmalta. Syöminen on silloin myös kokonaisvaltaisempi kokemus ja aikaan saatua ruoka-annosta kunnioittaa enemmän. Jopa ruuan roskiin heittäminen tuntuu silloin pahemmalta.

Olen kuullut "ne kaikki selitykset" siitä, miksi ihmiset eivät tee ruokaa itse. Listaukseni mukaan suurimmat syyt tähän ovat: ettei osaa tehdä ruokaa, ettei yksin asuva viitsi tehdä vain yhdelle ihmiselle, ettei ole aikaa koska arjen ralli on formula ykkösten tasoa ja se ettei yksinkertaisesti vain huvita. Muutama viikko sitten eräs asiakkaani totesi myös, että paprikakin on niin tuhannen työläs -siinä kun on niitä siemeniäkin. Niinpä.

Tässä nyt nopeasti ratkaisuni edellä esitettyyn tekosyy-luetteloon: jokainen osaa (aloita munakkaasta), Vain itsestäänhän ei kannata tosiaan huolehtia (!), voit tehdä suurempia satseja kerralla (pakasta osa) ja jaa vastuuta ruuanlaitosta koko perheelle, kannattaa edes kokeilla (voit saada siitä miellyttävän harrastuksen) ja lopuksi: siementen poistamiseen paprikasta menee noin 27 sekuntia (oma henkilökohtainen ennätys).

En siis tarkoita sitä, että jokaisen syömäsi aterian pitäisi tulla omasta keittiöstä, kyllä Saarioistenkin äiti toisinaan osaa. Jos kuitenkin haluat syödä laadukkaasti, olla normaalipainoinen ja säästää myös rahaa, niin itsetekeminen kannattaa. Kuinka palkitsevaa onkaan ottaa karjalanpaisti pois uunista neljän-viiden tunnin hauduttamisen jälkeen.

Jos teet itse noin 80 prosenttia syömistäsi ruuista, niin homma on hyvällä mallilla. Kerro siis minulle "itsetehtyjen ruokien tilasto-datasi". Minkälaisiin prosentteihin yllät?

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Käykää pöytään!

Viime syksynä olin painonhallinta-asiakkaideni kanssa sauvakävelylenkillä Hartaanselällä. Kävelyvauhtimme oli legendaarinen "PPP" (pitää pystyä puhumaan), joten ehdimme jutella lenkin aikana monesta asiasta. Tarkalleen 3,7 kilometrin kohdalla alkoi ehdottomasti lenkin mielenkiintoisin keskustelu. Valmennettavani tunnustivat, että he söivät vain harvoin ruokapöydän ääressä. Yksi tarkensi vielä, että keittiön pöydällä oli niin paljon tavaraa, ettei siinä edes mahtuisi syömään. Hänen perheensä muonitus oli siirretty jo aikaa sitten sohvalle.

Lenkkimme viimeisen 2,1 kilometrin aikana käymämme keskustelun lopputuloksen voisi kiteyttää seuraavasti: "PPP" (parempi: perhe pöydässä). Tämä on kiistaton fakta. Jos siis haluat olla normaalipainoinen, niin ennen kaloreiden laskemista tai annoskokojen miettimistä, on syytä kiinnittää huomiota kahteen tärkeään asiaan: syö pöydän ääressä ja syö muiden seurassa.

Ruokapöytä on sanansa mukaisesti varattu juuri syömistä varten. Pöydässä keskittymme syömiseen enemmän kuin muualla ja sitä kautta myös osoitamme kunnioittavamme ruokaa ja rauhoittuvamme ruokailuhetkeen. Jos siis siirtyy ruuan kanssa pöydän äärestä sohvalle, hakeutuu ihminen painonhallintansa kanssa, ehkä jopa tiedostamatta, vaikeuksiin. Eikä kyse ole pelkästään sohvasta: sama koskee myös esimerkiksi autossa, kävellessä sekä työpöydän tai tietokoneen ääressä syömistä.

Ruokapöydän ääressä ihminen on tietoisesti läsnä hetkessä ajatuksella "nyt syön, nyt olen syönyt". Sohvalla taas moni voi syödä tiedostamattaan illan aikana hurjiakin määriä. Samanaikainen television katselu vie huomion pois ruuasta, jolloin syöminen tapahtuu ikään kuin siinä sivussa, mukavana oheistoimintona. Käsi vaan käy ja vie ruokaa suuhun tekijän pysähtymättä kertaakaan miettimään mitä oikeastaan tapahtuu. Monella on myös tapa syödä aina jotain television ääressä ja täydentää varastoja mainoskatkoilla. Pelkkä television aukaisu illalla kotiin tullessa saattaa siis laukaista tämän tapakierteen ja syömisvietin. Jonkun olisi jo aika huutaa sinne sohvalle keittiöstä, että: Pöytään!

Mutta ei pelkästään se ruokapöytä, vaan myös ne ihmiset sen ympärillä. On ihan eri asia syödä vaikkapa lounas jonkun kanssa yhdessä kuin hotkia ruoka työpaikan takahuoneessa yksin, mustasta muovisesta mikrorasiasta. Työpaikallani on kirjoittamaton sääntö siitä, että kukaan ei syö koskaan yksin. Joka päivä joku käy kysymässä: Oletko jo syönyt? Jos en, niin sitten mennään yhdessä kohti mikroa ja jos olen, niin sitten lähden mukaan ihan vaan seuraksi. Tämä on mielestäni hieno juttu! Syömisellä on nimittäin meille ihmisille paljon suurempikin merkitys kuin pelkkä fyysisen nälän poistaminen. Syöminen tyydyttää tarpeitamme parhaassa tapauksessa monella eri tasolla. Menisitkö muuten syömään ravintolaan mieluummin yksin vai jonkun kanssa?

Yksinkertainen toimintasuunnitelma: hakeudu aina töissä eväidesi kanssa jonkun viereen ja kutsu perheesi kotona pöydän ääreen syömään. Kata pöytä aina kauniisti (myös ihan tavallisena maanantai-iltana) ja sulje televisio ruokailun ajaksi.

Keittiössäni on neljän hengen ruokapöytä, jolle on silitetty valkoinen pöytäliina. Pöydällä on myös muutama kynttilä tunnelmaa varten, ei kuitenkaan mitään muuta turhaa tavaraa. Pöytäni on siis aina valmiina siihen mitä varten se on alunperin ostettu: ruokailuun. Aion hankkia seuraavaksi toiseen huoneeseen vielä kuuden hengen ruokapöydän nykyisen lisäksi. Varmuuden vuoksi: onpahan aina pöydässä tilaa. Kaikki jotka tunnistivat itsensä tämän blogin aloituksesta, niin tervetuloa luokseni syömään! Muista pöytävaraus.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Onko tästä liikunnasta mitään hyötyä?

"En ole yhtään laihtunut, vaikka olen treenannut ihan hulluna!" Liikunnanohjaajana oli sydäntäriipaisevaa vastata tähän tällä viikolla kuulemaani pettyneeseen (ja samalla jonkinlaista selitystä vaativaan) toteamukseen niin kuin asia on: "Pelkkä liikunta yksistään ei riitä." 

Liikunnalla on toki lukematon määrä hyviä vaikutuksia ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen, mutta jos tavoitteena on saada pudotettua painoa, niin ruokavalio on ehdoton ykkönen ja liikunta vasta hyvä kakkonen. Mistään pikkukakkosesta ei kuitenkaan ole kyse. Liikunta nimittäin ohjaa korvienvälin kautta painonpudottajan valintoja esimerkiksi ruokakaupassa. Jos hyvän treenin jälkeen menee kauppaan, niin sieltä haluaa ostaa hyviä juttuja. Ainakaan itse en ole koskaan jälkihiki-euforiassa ostanut kaupasta sipsipussia tai suklaalevyä. Liikunnasta saatu hyvä olo ja positiivinen energia kannustavat meitä huolehtimaan itsestämme kokonaisvaltaisesti paremmin.

Miksi ihmiset eivät sitten laihdu vaikka liikkuvat paljon? Todella yleinen harhaluulo on, että jos liikkuu paljon niin voin syödä ihan mitä haluaa. Armoton totuus  kuitenkin on, että vaikka olisi liikkunut ihan simona ja hiki pipossa, niin laihtumisen voi pilata yllättävän helposti: kunnon hikijumpan miinusmerkkiset vaikutukset painoon on nopeasti kuitattu vain yhdellä viinerillä. Epäreilua? No tietenkin se on.

Onko liikunnalla sitten loppujen lopuksi ratkaisevaa merkitystä laihdutuksessa vai pitäisikö painonpudottajien keskittyä vain ruokavalioon tehtäviin muutoksiin? Joidenkin tutkimusten mukaan ruokavalion osuus on noin 70% ja liikunnan osuus noin 30% lopputuloksesta. Seuraavaksi aion kuitenkin latoa 100%:sti vaikuttavaa liikuntadataa tiskiin!

Vuonna 2011 tein 735 treeniä, joihin kului yhteensä ajallisesti 610 tuntia. Parhaimmillaan kulutan tunnissa hikoilemalla noin 800 kaloria, kun taas rauhallisemmissa lajeissa kaloreita kuluu tunti kohden vain 200-300. Koko vuoden aikana kuluttamieni kaloreiden keskiarvon (perusaineenvaihdunnan osuus vähennettynä) arvelen olevan noin 400 kaloria / liikuttu tunti. Eli 610 tuntia kertaa 400 on yhteensä 244 000 kulutettua kaloria vuoden aikana.

Yhden kehon rasvakilon pudottaminen vaatii 7000 kalorin vajeen energian kulutuksen ja saannin välille.  Vuonna 2011 hikoilemani huikeat 244 000 kaloria jaettuna tällä 7000:lla on yhteensä on noin 35. Eli ilman liikuntaa olisin lihonut vuoden aikana 35 kiloa, edellyttäen että olisin syönyt samalla tavalla. Edellisen lauseen perään voisi laittaa aika monta huutomerkkiä!

Oman henkilökohtaisen esimerkkini kautta minun on siis helppo osoittaa, että liikunta todellakin auttaa painonpudotuksessa. Jos et kuitenkaan pysty liikkumaan suurilla tehoilla kahta tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa, koko vuoden ajan, niin suosittelen panostamaan siihen ruokavalioon. Tai toisaalta: miksi valita, kun voit saada molemmat. Laadukkaan ruokavalion ja hikisen liikunnan pyhä liitto vievät varmana kaksikkona painonpudottajaa kohti tavoitetta. Yhdessä ne saavat aikaan vakuuttavaa jälkeä.

Tämän paljon liikkuvan, mutta painonsa kanssa taistelevan ihmisen kanssa otamme siis sen toisenkin näistä kahdesta keinosta käyttöön. Alamme laittamaan myös ruokavaliota kuntoon!

torstai 5. tammikuuta 2012

Mikä meihin järkeviin ihmisiin oikein menee juhlapyhinä?

Tällä viikolla jomman kumman iltapäivälehden kannessa oli otsikko siitä, kuinka vuonna 2012 kalenterissa on ennätysmäärä arkipyhiä. Kaikki kansalliset juhlapäivämme sattuvat siis ihanasti välille ma-pe. Ihan mahtava uutinen: tämähän on käytännössä lottovoitto! Palkallisia vapaapäiviä varjostaa kuitenkin suuri huolenaihe: Apua! Mitä me sitten silloin syödään? Ja ennen kaikkea: riittääkö ruoka kaupoissa kaikille?

Olen aina ihmetellyt ruokakauppoihin suuntautuvaa massiivista kansainvaellusta ennen alkavia pyhiä. Kymmenmetriset uuvuttavat kassajonot (äitini oli kertomansa mukaan ollut jouluna Raksilan markettien jonossa 45 minuuttia) ja kukkuroilleen täytetyt kauppakärryt enteilevät mielestäni vähintäänkin maailmanlopun uhkaa. Ihmiset ostavat ruokaa niin käsittämättömän suuret määrät, että pärjäisivät niillä vähintään seuraavan kalenterikuukauden alkuun asti. Jopa kevääseen asti, jos pakasteet ja kuivamuonakin lasketaan.

Itse en osallistu näihin elintarvikkeiden hamstraus-tapahtumiin. Syön juhlapyhinä määrällisesti aivan saman verran kuin arkenakin, toki eri ruokia. Koska en ole ollut mukana ylipitkissä kassajonoissa, niin minulla on ollut paljon aikaa pohdiskella syitä tähän ihmisten totaaliseen sekoamiseen ruokien kanssa ennen pyhiä. Paljastan nyt mielestäsi tärkeimmän yksittäisen syyn:

"Minäkin, kun muutkin!" Ihmiset siis antavat itselleen luvan herkutella ja syödä paljon normaalia enemmän, koska samaan aikaan toisaalla niin tekevät myös kaikki työkaverit, sukulaiset ja naapurit. Ihan kuin olisi hiljaisesti tehty sanaton sopimus, että NYT! Tuntuu ehkä helpommalta, kun kaikki ovat samassa (uppoavassa) veneessä. Esimerkiksi nyt joulun jälkeen ihmisille tulee parempi mieli, kun kaikki muutkin kertovat suklaan ja kinkun kanssa tekemistään ylilyönneistä avoimesti. Yksin on paljon ikävämpää kärsiä ruoka-övereiden aiheuttamasta krapulasta.

Saman ilmiön olen huomannut usein myös kahvilakulttuurissa. Kaksi naista pohtii leivosvitriinin edessä mitä herkkua sitä ottaisia kahvin kanssa. Toinen kysyy toiselta: "Mitä sää otat?" Jos toinen vastaa tähän, että "En mittään, mää taijan ottaa pelekän kahavin", niin sen toisen ei auta kuin todeta, että "Ai jaa, no en määkään sitten". Kahden herkullisen suklaakakkupalan tuhoaminen yhdessä olisi ollut niin paljon houkuttelevampaa... Höh!

Huonon olon ja morkkiksen lisäksi heitämme pyhien jälkeen aivan liian paljon ruokaa suoraan roskiin. Ei todellakaan mikään ekoteko. Tällainen määrä-ajattelu ei myöskään viesti ruuan arvostamista tai kunnioittamista. Ei siis millään tavalla hyvä juttu. En halua, että ymmärrätte minut nyt väärin. Olen itse suuri kulinaristi ja tietenkin juhlapyhiin kuuluu herkullinen ruoka, mutta voisimmeko jatkossa panostaa enemmän laatuun kuin määrään? Ostetaan pienempiä määriä harkittuja ruokia ja nautitaan ajatuksella niistä. On paljon järkevämpää mennä kauppaan valmiiksi mietityn listan kanssa, kuin lappaa kärryt täyteen kaikkia mahdollisia herkkuja mitä vaan sattuu tekemään mieli.

On loppiainen. Minulla on tällä hetkellä jääkaapissa valon lisäksi vain kananmunia ja maitoa. En ole yhtään muistanut käydä varustautumassa kaupassa. Onneksi huomasin kotimatkalla Stockmannin ohi kulkiessani, että ovessa luki: "Avoinna loppiaisena klo 12-18". En siis huonosta valmistautumisesta huolimatta nälkiinny tulevana viikonloppuna. Minulla on kokonaiset kuusi tuntia aikaa hankkia loppiaisen ruuat. Toivottavasti jaksan vielä kantaa ne koko matkan kotiin asti, kauppurienkadun päähän.

Paljonkohan ne yhden ihmisen yhden päivän ruuat mahtaa painaa?