Muistatko milloin viimeksi söit karkkia, suklaapatukan (mmm.... Kinder bueno), jäätelöä, hampurilaisen, laskiaispullan (Bisketin laskiaispulla!) tai sipsejä (...ja totta kai meillä oli myös dippikastiketta)?
Kaikki te, jotka ette syö näitä juttuja tai muista lähihistoriastanne tällaista hetkeä, niin ilmoittautukaa ystävällisesti jotakin kautta minulle. Haluaisin tuijottaa teitä ylipitkän hetken hämmentyneenä silmiin, loksauttaa sitten suuni auki ja taputtaa olalle. Siinä taputellessa voisin samalla lausua jotain viisasta, kuten: "No niin, ei kait siinä sitten... hyvää matkaa. Joo."
Kaikki te, joilla muisti pelaa ja joita ei ole vielä taputeltu, niin vastatkaa nyt itsenne parhaina asiantuntijoina rehellisesti seuraavaan kysymykseen: mitä tuolloin mielestäsi tapahtui? 1: romahdit, sorruit, repsahdit, mokasit, tuhouduit, pilasit kaiken? Vai 2: nautiskelit, söit, murkinoit, herkuttelit, rouskuttelit, maistelit jotain ihanaa? Ykkössarjan vastausvaihtoehdot ovat minulle paljon tutumpia ja yleensä kuulenkin puhuttavan juuri repsahtamisesta. Aivan liian harvoin asiakkaani kertovat minulle ylpeänä nautiskelleensa viikonloppuna aivan täydellisestä suklaakakusta. Yleensä tämänkaltaiset hetket summataan ripittäytymällä minulle sanoen: "Äää! Mää repsahdin niin pahasti lauantaina, kun oli ne kummipojan synttärit... ja sitten me käytiin vielä sunnuntaina pizzalla."
Yhden munkin syöminen voi laittaa ihmisessä liikkeelle käsittämättömän synkän ajatusketjun. Monen vaiheen kautta päästään lopulta niinkin perustavaa laatua olevien filosofisten kysymyksien ääreen kuin: Olenko huono ihminen? Epäonnistunko aina kaikessa? Ei öljyssä paistetun rinkilän syöminen tee mielestäni kenestäkään huonoa tai epäonnistujaa.
Varsinkin painonpudottajat sättivät itseään yleensä vielä pitkään lauantain tapahtumien jälkeen. Tässä on se ongelma, että kun kokee kerran epäonnistuneensa ruokavalionsa kanssa, niin ajattelee helposti koko seuraavan viikonkin olevan pilalla. Se on niinku musta tai valkoinen! Kun jäädään pyörimään itsesyytösten tunteisiin ja joko-tai -ajatteluun, niin siitä seuraa väistämättä tuhoisa "ihan sama" -asenne. Tällä asenteella ote terveellisestä syömisestä katoaa kokonaan pitkäksi aikaa ja ihminen päätyy pyörimään epäonnistumisen kehään. Sitä pyörimistä on muuten yllättävän hankalaa pysäyttää. Pahimmassa tapauksessa se loppuu vasta seuraavan viikon maanantaina tai tammikuussa.
Jonkin ruuan ehdoton kieltäminen tai täydellinen herkuttomuus johtavat lopulta Aina enemmin tai myöhemmin itselleen tehtyjen sääntöjen rikkomiseen. Ja siitä tulee väistämättä paha mieli, kun kokee epäonnistuneensa. Ihan oikeasti: miksi edes yrittää olla ilman suklaata tänä vuonna tai loppuelämän ajan? Herkuttelu on tärkeää ja siihen pystyminen ilman tunnontuskia kertoo ihmisen terveestä suhtautumisesta ruokaan ja syömiseen. Namiakin tarvitaan!
Ongelma on mielestäni myös se, että jos näkee kaiken herkuttelun sortumisena, niin syömisestä katoaa tärkeä elementti: nautinto. Jos uskaltaisimme aidosti nauttia herkuista, niin tarvitsisimme niitä uskoakseni määrällisesti nykyistä vähemmän. Ajatuksella nautittu pala suklaata voittaa milloin tahansa itse itseltään salaa vedetyn kokonaisen satsin. Minulla on muuten lompakossani pieni musta kirja, johon kirjoitan ylös arvosteluja kahviloissa nauttimistani pullista ja kakuista. Pääsen kirjoitusteni kautta palaamaan viikkoja sitten tapahtuneisiin nautiskeluhetkiin. Parhaat kuvaukseni ovat kuin runoja. Olen siis kirjaimellisesti tehnyt herkuttelusta taidetta!
Kun siis seuraavan kerran syöt jotain tavallista parempaa, niin tee se ajatuksella ja nuolaise herkkuhetken päätteeksi hymyillen huuliasi. Tämän jälkeen palaa taas arkeen. Itsekin taidan tämän jutun kirjoittamisen aikana syömäni viiden suklaapalan jälkeen lähteä tomerasti kettiöön. Lounaaksi on tänään kuhaa ja parsakaalta.
tiistai 21. helmikuuta 2012
torstai 9. helmikuuta 2012
Oma hiki haisee elämältä
Härätys soi kello 05:30. On siis katsontakannan mukaan joko aamu tai aamuyö. Nousen ylös sängystä, ilman turhia torkutuksia. Joskus muuten huudan samaan aikaan ääneen, että "Paikalla", ihan vain siksi, että se on mielestäni tosi hauskaa. Puen treenivaatteet päälle ja vedän pipon päähän. En laita ripsiväriä. Syön aamupalan. Aina se ei maistu, mutta syön silti. Viimeistään puolta tuntia myöhemmin astun ulos ovesta: pimeään ja pakkaseen. Kävelen alas kauppurienkatua, läpi käsittämättömän hiljaisen kaupungin keskustan. Olen menossa hikoilemaan. Aamun sisäpyöräilytunti, ja samalla koko Suomen aikaisin ryhmäliikuntatunti, alkaa. Kello on 06:25.
Edellä mainittu tapahtumaketju saa minut toisinaan kysymään itseltäni: Miksi? Unohdetaan nyt hetkeksi se, että liikunta on työtäni ja olen siis kaikessa yksinkertaisuudessaan vain menossa töihin, aamuvuoroon. Haluan vastata tähän kysymykseen nyt Hannana, en ohjaajana:
"Hanna, miksi sinä harrastat liikuntaa?"
En ainakaan muista, että ulkonäkö olisi ollut itselleni koskaan tärkein syy liikkua. Viime vuosien aikana tapahtuneet loukkaantumiset ja erilaiset rasitusvammat ovat muuttaneet ajatusmaailmaani vieläkin vahvemmin siihen suuntaan, että olen aidosti onnellinen terveestä kehosta. Se, että pystyn tekemään kropallani asioita on ehdottomasti tärkeämpää kuin se, että hauikset heittävät varjoa lattiaan.
On uskomattoman hieno tunne hallita kehoaan, sen jokaista lihasta. Voisin koska tahansa juosta 20 kilometriä haluamaani suuntaan tai liikuttaa kymmeniä kiloja rautaa niin ylös, alas kuin sivullekin. Minun ei siis välttämättä edes tarvitse tehdä näistä kumpaakaan, tieto siitä että se olisi mahdollista riittää. Vahva fyysinen kehoni on tärkeä minulle: pystyn, jaksan, voin ja osaan.
Se mitä liikunta tekee keholleni ei ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen, mitä se tekee mielelleni. Liikun siis ennen kaikkea Suurten elämysten takia. Se huumaava tunne kun:
1. nostaa painoja enemmän kuin koskaan ennen
2. saa olla tunnilla yhtä koko muun ryhmän kanssa
3. sinnittelee vielä viisi sekuntia maksimisykealueella
4. keskittyy täydellisesti uuden liikkeen oppimiseen
5. saa ottaa kaikki aistit yhtäaikaa maksimaalisesti käyttöön
...se on jotain mittaamattoman arvokasta. Jotain mitä ei voi ostaa tai saada, se tunne täytyy ansaita. Omaan hikipisaraan tiivistyy loppujen lopuksi mielestäni koko elämä: ilo, aggressio, energia, kipu, keskittyminen ja nautinto. Joskus minusta tuntuu jopa, että basson jytke, liike ja oman sydämen iskut ovat yhtä koko maailman kanssa. Kuulostaako mahtipontiselta? Siltä se tuntuukin. Liikkuessani tunnen olevani niiiiiin elossa! Olen voittaja, onnistuja ja ennen kaikkea vahvasti tunteva ihminen.
Joskus mietin, että mitä kaikkea jääkään kokematta ihmiseltä joka ei koskaan harrasta liikuntaa?
Kaikki?
Edellä mainittu tapahtumaketju saa minut toisinaan kysymään itseltäni: Miksi? Unohdetaan nyt hetkeksi se, että liikunta on työtäni ja olen siis kaikessa yksinkertaisuudessaan vain menossa töihin, aamuvuoroon. Haluan vastata tähän kysymykseen nyt Hannana, en ohjaajana:
"Hanna, miksi sinä harrastat liikuntaa?"
En ainakaan muista, että ulkonäkö olisi ollut itselleni koskaan tärkein syy liikkua. Viime vuosien aikana tapahtuneet loukkaantumiset ja erilaiset rasitusvammat ovat muuttaneet ajatusmaailmaani vieläkin vahvemmin siihen suuntaan, että olen aidosti onnellinen terveestä kehosta. Se, että pystyn tekemään kropallani asioita on ehdottomasti tärkeämpää kuin se, että hauikset heittävät varjoa lattiaan.
On uskomattoman hieno tunne hallita kehoaan, sen jokaista lihasta. Voisin koska tahansa juosta 20 kilometriä haluamaani suuntaan tai liikuttaa kymmeniä kiloja rautaa niin ylös, alas kuin sivullekin. Minun ei siis välttämättä edes tarvitse tehdä näistä kumpaakaan, tieto siitä että se olisi mahdollista riittää. Vahva fyysinen kehoni on tärkeä minulle: pystyn, jaksan, voin ja osaan.
Se mitä liikunta tekee keholleni ei ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen, mitä se tekee mielelleni. Liikun siis ennen kaikkea Suurten elämysten takia. Se huumaava tunne kun:
1. nostaa painoja enemmän kuin koskaan ennen
2. saa olla tunnilla yhtä koko muun ryhmän kanssa
3. sinnittelee vielä viisi sekuntia maksimisykealueella
4. keskittyy täydellisesti uuden liikkeen oppimiseen
5. saa ottaa kaikki aistit yhtäaikaa maksimaalisesti käyttöön
...se on jotain mittaamattoman arvokasta. Jotain mitä ei voi ostaa tai saada, se tunne täytyy ansaita. Omaan hikipisaraan tiivistyy loppujen lopuksi mielestäni koko elämä: ilo, aggressio, energia, kipu, keskittyminen ja nautinto. Joskus minusta tuntuu jopa, että basson jytke, liike ja oman sydämen iskut ovat yhtä koko maailman kanssa. Kuulostaako mahtipontiselta? Siltä se tuntuukin. Liikkuessani tunnen olevani niiiiiin elossa! Olen voittaja, onnistuja ja ennen kaikkea vahvasti tunteva ihminen.
Joskus mietin, että mitä kaikkea jääkään kokematta ihmiseltä joka ei koskaan harrasta liikuntaa?
Kaikki?
tiistai 31. tammikuuta 2012
Tee ite!
Ihmisten pitäisi mielestäni sotkea itsensä jauhoilla, vahtia silmä kovana kattilassa kiehuvaa maitoa ja kuoria kymmeniä kiloja perunoita. Eli yksinkertaisemmin sanottuna: tehdä enemmän ruokaa itse. Kannustan myös painonhallintaryhmäläisiäni siihen jatkuvasti ja seuraan mielenkiinnolla "itsetehtyjen ruokien tilasto-dataa", jonka vaadin heiltä viikoittain. Minulta kysyttiinkin eilen, maanantain ryhmäni tapaamisen päätteeksi, hyvä kysymys: "Miksi se itsetehty ruoka on sulle niin tärkeää? Mikä siinä on se juttu?"
Minulla on tähän kolme syytä:
1. Silloin kun on tehnyt ruuan itse, niin tietää mitä lautasella ihan oikeasti on. Tiedät mitä laitoit pannulle, minkä verran öljyä käytit paistamiseen ja millä lopulta maustoit. Silloin kun joku toinen on tehnyt ruokasi, niin voit vain arvailla mitä lautaseltasi löytyy. Vain harva meistä on lukenut läpi einesten valmistusaineluetteloja. Ja vaikka olisikin, niin ei kuitenkaan välttämättä ymmärrä lukemaansa koodiviidakkoa. Ravintolassa syödessä ruokailijalla ei puolestaan ole ravintosisällöistä mitään tietoa. Entistä useamman ravintolan ruokalistaan haluaisinkin näkyviin annoksen raaka-aineet, kalorimäärän, sekä hiilihydraattien, proteiinien ja rasvojen suhteen. Kiitokset muuten FitWokille, jossa tämä asia on esimerkillisesti hoidossa.
2. Silloin kun ruoan tekee alusta asti itse, niin lautaselle päätyy enemmän alkuperäisiä, puhtaita ja laadukkaita ruoka-aineita. Ollaan tekemisissä perusraaka-aineiden kanssa: tomaatti on tomaatti, hauki on kala, kananmunat kananmunia ja niin edelleen. Ruoka on sen alkuperäisessä muodossa: valmiina meidän reseptejämme varten. Lisäksi: on muuten ihan hyvä juttu, että itsetehty ruoka ei kestä jääkaapissa viikkoa. On mielestäni pelottavaa, jos einesateria odottaa sinua jääkaapissasi jopa kaksi viikkoa olematta siitä moksiskaan.
3. Tärkein syy tehdä itse ruokaa liittyy kuitenkin mielestäni ruuan arvostamiseen. On aivan eri asia alkaa poistamaan lohesta ruotoja ja kuorimaan kädessään perunoita kuin tökkiä veitsellä hätäisesti mikrorasian muovikanteen reikiä. Silloin kun omat kädet ovat kuorineet, pilkkoneet, raastaneet, sekoittaneet ja pyöritelleet, niin ruoka maistuu paremmalta. Syöminen on silloin myös kokonaisvaltaisempi kokemus ja aikaan saatua ruoka-annosta kunnioittaa enemmän. Jopa ruuan roskiin heittäminen tuntuu silloin pahemmalta.
Olen kuullut "ne kaikki selitykset" siitä, miksi ihmiset eivät tee ruokaa itse. Listaukseni mukaan suurimmat syyt tähän ovat: ettei osaa tehdä ruokaa, ettei yksin asuva viitsi tehdä vain yhdelle ihmiselle, ettei ole aikaa koska arjen ralli on formula ykkösten tasoa ja se ettei yksinkertaisesti vain huvita. Muutama viikko sitten eräs asiakkaani totesi myös, että paprikakin on niin tuhannen työläs -siinä kun on niitä siemeniäkin. Niinpä.
Tässä nyt nopeasti ratkaisuni edellä esitettyyn tekosyy-luetteloon: jokainen osaa (aloita munakkaasta), Vain itsestäänhän ei kannata tosiaan huolehtia (!), voit tehdä suurempia satseja kerralla (pakasta osa) ja jaa vastuuta ruuanlaitosta koko perheelle, kannattaa edes kokeilla (voit saada siitä miellyttävän harrastuksen) ja lopuksi: siementen poistamiseen paprikasta menee noin 27 sekuntia (oma henkilökohtainen ennätys).
En siis tarkoita sitä, että jokaisen syömäsi aterian pitäisi tulla omasta keittiöstä, kyllä Saarioistenkin äiti toisinaan osaa. Jos kuitenkin haluat syödä laadukkaasti, olla normaalipainoinen ja säästää myös rahaa, niin itsetekeminen kannattaa. Kuinka palkitsevaa onkaan ottaa karjalanpaisti pois uunista neljän-viiden tunnin hauduttamisen jälkeen.
Jos teet itse noin 80 prosenttia syömistäsi ruuista, niin homma on hyvällä mallilla. Kerro siis minulle "itsetehtyjen ruokien tilasto-datasi". Minkälaisiin prosentteihin yllät?
Minulla on tähän kolme syytä:
1. Silloin kun on tehnyt ruuan itse, niin tietää mitä lautasella ihan oikeasti on. Tiedät mitä laitoit pannulle, minkä verran öljyä käytit paistamiseen ja millä lopulta maustoit. Silloin kun joku toinen on tehnyt ruokasi, niin voit vain arvailla mitä lautaseltasi löytyy. Vain harva meistä on lukenut läpi einesten valmistusaineluetteloja. Ja vaikka olisikin, niin ei kuitenkaan välttämättä ymmärrä lukemaansa koodiviidakkoa. Ravintolassa syödessä ruokailijalla ei puolestaan ole ravintosisällöistä mitään tietoa. Entistä useamman ravintolan ruokalistaan haluaisinkin näkyviin annoksen raaka-aineet, kalorimäärän, sekä hiilihydraattien, proteiinien ja rasvojen suhteen. Kiitokset muuten FitWokille, jossa tämä asia on esimerkillisesti hoidossa.
2. Silloin kun ruoan tekee alusta asti itse, niin lautaselle päätyy enemmän alkuperäisiä, puhtaita ja laadukkaita ruoka-aineita. Ollaan tekemisissä perusraaka-aineiden kanssa: tomaatti on tomaatti, hauki on kala, kananmunat kananmunia ja niin edelleen. Ruoka on sen alkuperäisessä muodossa: valmiina meidän reseptejämme varten. Lisäksi: on muuten ihan hyvä juttu, että itsetehty ruoka ei kestä jääkaapissa viikkoa. On mielestäni pelottavaa, jos einesateria odottaa sinua jääkaapissasi jopa kaksi viikkoa olematta siitä moksiskaan.
3. Tärkein syy tehdä itse ruokaa liittyy kuitenkin mielestäni ruuan arvostamiseen. On aivan eri asia alkaa poistamaan lohesta ruotoja ja kuorimaan kädessään perunoita kuin tökkiä veitsellä hätäisesti mikrorasian muovikanteen reikiä. Silloin kun omat kädet ovat kuorineet, pilkkoneet, raastaneet, sekoittaneet ja pyöritelleet, niin ruoka maistuu paremmalta. Syöminen on silloin myös kokonaisvaltaisempi kokemus ja aikaan saatua ruoka-annosta kunnioittaa enemmän. Jopa ruuan roskiin heittäminen tuntuu silloin pahemmalta.
Olen kuullut "ne kaikki selitykset" siitä, miksi ihmiset eivät tee ruokaa itse. Listaukseni mukaan suurimmat syyt tähän ovat: ettei osaa tehdä ruokaa, ettei yksin asuva viitsi tehdä vain yhdelle ihmiselle, ettei ole aikaa koska arjen ralli on formula ykkösten tasoa ja se ettei yksinkertaisesti vain huvita. Muutama viikko sitten eräs asiakkaani totesi myös, että paprikakin on niin tuhannen työläs -siinä kun on niitä siemeniäkin. Niinpä.
Tässä nyt nopeasti ratkaisuni edellä esitettyyn tekosyy-luetteloon: jokainen osaa (aloita munakkaasta), Vain itsestäänhän ei kannata tosiaan huolehtia (!), voit tehdä suurempia satseja kerralla (pakasta osa) ja jaa vastuuta ruuanlaitosta koko perheelle, kannattaa edes kokeilla (voit saada siitä miellyttävän harrastuksen) ja lopuksi: siementen poistamiseen paprikasta menee noin 27 sekuntia (oma henkilökohtainen ennätys).
En siis tarkoita sitä, että jokaisen syömäsi aterian pitäisi tulla omasta keittiöstä, kyllä Saarioistenkin äiti toisinaan osaa. Jos kuitenkin haluat syödä laadukkaasti, olla normaalipainoinen ja säästää myös rahaa, niin itsetekeminen kannattaa. Kuinka palkitsevaa onkaan ottaa karjalanpaisti pois uunista neljän-viiden tunnin hauduttamisen jälkeen.
Jos teet itse noin 80 prosenttia syömistäsi ruuista, niin homma on hyvällä mallilla. Kerro siis minulle "itsetehtyjen ruokien tilasto-datasi". Minkälaisiin prosentteihin yllät?
sunnuntai 22. tammikuuta 2012
Käykää pöytään!
Viime syksynä olin painonhallinta-asiakkaideni kanssa sauvakävelylenkillä Hartaanselällä. Kävelyvauhtimme oli legendaarinen "PPP" (pitää pystyä puhumaan), joten ehdimme jutella lenkin aikana monesta asiasta. Tarkalleen 3,7 kilometrin kohdalla alkoi ehdottomasti lenkin mielenkiintoisin keskustelu. Valmennettavani tunnustivat, että he söivät vain harvoin ruokapöydän ääressä. Yksi tarkensi vielä, että keittiön pöydällä oli niin paljon tavaraa, ettei siinä edes mahtuisi syömään. Hänen perheensä muonitus oli siirretty jo aikaa sitten sohvalle.
Lenkkimme viimeisen 2,1 kilometrin aikana käymämme keskustelun lopputuloksen voisi kiteyttää seuraavasti: "PPP" (parempi: perhe pöydässä). Tämä on kiistaton fakta. Jos siis haluat olla normaalipainoinen, niin ennen kaloreiden laskemista tai annoskokojen miettimistä, on syytä kiinnittää huomiota kahteen tärkeään asiaan: syö pöydän ääressä ja syö muiden seurassa.
Ruokapöytä on sanansa mukaisesti varattu juuri syömistä varten. Pöydässä keskittymme syömiseen enemmän kuin muualla ja sitä kautta myös osoitamme kunnioittavamme ruokaa ja rauhoittuvamme ruokailuhetkeen. Jos siis siirtyy ruuan kanssa pöydän äärestä sohvalle, hakeutuu ihminen painonhallintansa kanssa, ehkä jopa tiedostamatta, vaikeuksiin. Eikä kyse ole pelkästään sohvasta: sama koskee myös esimerkiksi autossa, kävellessä sekä työpöydän tai tietokoneen ääressä syömistä.
Ruokapöydän ääressä ihminen on tietoisesti läsnä hetkessä ajatuksella "nyt syön, nyt olen syönyt". Sohvalla taas moni voi syödä tiedostamattaan illan aikana hurjiakin määriä. Samanaikainen television katselu vie huomion pois ruuasta, jolloin syöminen tapahtuu ikään kuin siinä sivussa, mukavana oheistoimintona. Käsi vaan käy ja vie ruokaa suuhun tekijän pysähtymättä kertaakaan miettimään mitä oikeastaan tapahtuu. Monella on myös tapa syödä aina jotain television ääressä ja täydentää varastoja mainoskatkoilla. Pelkkä television aukaisu illalla kotiin tullessa saattaa siis laukaista tämän tapakierteen ja syömisvietin. Jonkun olisi jo aika huutaa sinne sohvalle keittiöstä, että: Pöytään!
Mutta ei pelkästään se ruokapöytä, vaan myös ne ihmiset sen ympärillä. On ihan eri asia syödä vaikkapa lounas jonkun kanssa yhdessä kuin hotkia ruoka työpaikan takahuoneessa yksin, mustasta muovisesta mikrorasiasta. Työpaikallani on kirjoittamaton sääntö siitä, että kukaan ei syö koskaan yksin. Joka päivä joku käy kysymässä: Oletko jo syönyt? Jos en, niin sitten mennään yhdessä kohti mikroa ja jos olen, niin sitten lähden mukaan ihan vaan seuraksi. Tämä on mielestäni hieno juttu! Syömisellä on nimittäin meille ihmisille paljon suurempikin merkitys kuin pelkkä fyysisen nälän poistaminen. Syöminen tyydyttää tarpeitamme parhaassa tapauksessa monella eri tasolla. Menisitkö muuten syömään ravintolaan mieluummin yksin vai jonkun kanssa?
Yksinkertainen toimintasuunnitelma: hakeudu aina töissä eväidesi kanssa jonkun viereen ja kutsu perheesi kotona pöydän ääreen syömään. Kata pöytä aina kauniisti (myös ihan tavallisena maanantai-iltana) ja sulje televisio ruokailun ajaksi.
Keittiössäni on neljän hengen ruokapöytä, jolle on silitetty valkoinen pöytäliina. Pöydällä on myös muutama kynttilä tunnelmaa varten, ei kuitenkaan mitään muuta turhaa tavaraa. Pöytäni on siis aina valmiina siihen mitä varten se on alunperin ostettu: ruokailuun. Aion hankkia seuraavaksi toiseen huoneeseen vielä kuuden hengen ruokapöydän nykyisen lisäksi. Varmuuden vuoksi: onpahan aina pöydässä tilaa. Kaikki jotka tunnistivat itsensä tämän blogin aloituksesta, niin tervetuloa luokseni syömään! Muista pöytävaraus.
Lenkkimme viimeisen 2,1 kilometrin aikana käymämme keskustelun lopputuloksen voisi kiteyttää seuraavasti: "PPP" (parempi: perhe pöydässä). Tämä on kiistaton fakta. Jos siis haluat olla normaalipainoinen, niin ennen kaloreiden laskemista tai annoskokojen miettimistä, on syytä kiinnittää huomiota kahteen tärkeään asiaan: syö pöydän ääressä ja syö muiden seurassa.
Ruokapöytä on sanansa mukaisesti varattu juuri syömistä varten. Pöydässä keskittymme syömiseen enemmän kuin muualla ja sitä kautta myös osoitamme kunnioittavamme ruokaa ja rauhoittuvamme ruokailuhetkeen. Jos siis siirtyy ruuan kanssa pöydän äärestä sohvalle, hakeutuu ihminen painonhallintansa kanssa, ehkä jopa tiedostamatta, vaikeuksiin. Eikä kyse ole pelkästään sohvasta: sama koskee myös esimerkiksi autossa, kävellessä sekä työpöydän tai tietokoneen ääressä syömistä.
Ruokapöydän ääressä ihminen on tietoisesti läsnä hetkessä ajatuksella "nyt syön, nyt olen syönyt". Sohvalla taas moni voi syödä tiedostamattaan illan aikana hurjiakin määriä. Samanaikainen television katselu vie huomion pois ruuasta, jolloin syöminen tapahtuu ikään kuin siinä sivussa, mukavana oheistoimintona. Käsi vaan käy ja vie ruokaa suuhun tekijän pysähtymättä kertaakaan miettimään mitä oikeastaan tapahtuu. Monella on myös tapa syödä aina jotain television ääressä ja täydentää varastoja mainoskatkoilla. Pelkkä television aukaisu illalla kotiin tullessa saattaa siis laukaista tämän tapakierteen ja syömisvietin. Jonkun olisi jo aika huutaa sinne sohvalle keittiöstä, että: Pöytään!
Mutta ei pelkästään se ruokapöytä, vaan myös ne ihmiset sen ympärillä. On ihan eri asia syödä vaikkapa lounas jonkun kanssa yhdessä kuin hotkia ruoka työpaikan takahuoneessa yksin, mustasta muovisesta mikrorasiasta. Työpaikallani on kirjoittamaton sääntö siitä, että kukaan ei syö koskaan yksin. Joka päivä joku käy kysymässä: Oletko jo syönyt? Jos en, niin sitten mennään yhdessä kohti mikroa ja jos olen, niin sitten lähden mukaan ihan vaan seuraksi. Tämä on mielestäni hieno juttu! Syömisellä on nimittäin meille ihmisille paljon suurempikin merkitys kuin pelkkä fyysisen nälän poistaminen. Syöminen tyydyttää tarpeitamme parhaassa tapauksessa monella eri tasolla. Menisitkö muuten syömään ravintolaan mieluummin yksin vai jonkun kanssa?
Yksinkertainen toimintasuunnitelma: hakeudu aina töissä eväidesi kanssa jonkun viereen ja kutsu perheesi kotona pöydän ääreen syömään. Kata pöytä aina kauniisti (myös ihan tavallisena maanantai-iltana) ja sulje televisio ruokailun ajaksi.
Keittiössäni on neljän hengen ruokapöytä, jolle on silitetty valkoinen pöytäliina. Pöydällä on myös muutama kynttilä tunnelmaa varten, ei kuitenkaan mitään muuta turhaa tavaraa. Pöytäni on siis aina valmiina siihen mitä varten se on alunperin ostettu: ruokailuun. Aion hankkia seuraavaksi toiseen huoneeseen vielä kuuden hengen ruokapöydän nykyisen lisäksi. Varmuuden vuoksi: onpahan aina pöydässä tilaa. Kaikki jotka tunnistivat itsensä tämän blogin aloituksesta, niin tervetuloa luokseni syömään! Muista pöytävaraus.
sunnuntai 15. tammikuuta 2012
Onko tästä liikunnasta mitään hyötyä?
"En ole yhtään laihtunut, vaikka olen treenannut ihan hulluna!" Liikunnanohjaajana oli sydäntäriipaisevaa vastata tähän tällä viikolla kuulemaani pettyneeseen (ja samalla jonkinlaista selitystä vaativaan) toteamukseen niin kuin asia on: "Pelkkä liikunta yksistään ei riitä."
Liikunnalla on toki lukematon määrä hyviä vaikutuksia ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen, mutta jos tavoitteena on saada pudotettua painoa, niin ruokavalio on ehdoton ykkönen ja liikunta vasta hyvä kakkonen. Mistään pikkukakkosesta ei kuitenkaan ole kyse. Liikunta nimittäin ohjaa korvienvälin kautta painonpudottajan valintoja esimerkiksi ruokakaupassa. Jos hyvän treenin jälkeen menee kauppaan, niin sieltä haluaa ostaa hyviä juttuja. Ainakaan itse en ole koskaan jälkihiki-euforiassa ostanut kaupasta sipsipussia tai suklaalevyä. Liikunnasta saatu hyvä olo ja positiivinen energia kannustavat meitä huolehtimaan itsestämme kokonaisvaltaisesti paremmin.
Miksi ihmiset eivät sitten laihdu vaikka liikkuvat paljon? Todella yleinen harhaluulo on, että jos liikkuu paljon niin voin syödä ihan mitä haluaa. Armoton totuus kuitenkin on, että vaikka olisi liikkunut ihan simona ja hiki pipossa, niin laihtumisen voi pilata yllättävän helposti: kunnon hikijumpan miinusmerkkiset vaikutukset painoon on nopeasti kuitattu vain yhdellä viinerillä. Epäreilua? No tietenkin se on.
Onko liikunnalla sitten loppujen lopuksi ratkaisevaa merkitystä laihdutuksessa vai pitäisikö painonpudottajien keskittyä vain ruokavalioon tehtäviin muutoksiin? Joidenkin tutkimusten mukaan ruokavalion osuus on noin 70% ja liikunnan osuus noin 30% lopputuloksesta. Seuraavaksi aion kuitenkin latoa 100%:sti vaikuttavaa liikuntadataa tiskiin!
Vuonna 2011 tein 735 treeniä, joihin kului yhteensä ajallisesti 610 tuntia. Parhaimmillaan kulutan tunnissa hikoilemalla noin 800 kaloria, kun taas rauhallisemmissa lajeissa kaloreita kuluu tunti kohden vain 200-300. Koko vuoden aikana kuluttamieni kaloreiden keskiarvon (perusaineenvaihdunnan osuus vähennettynä) arvelen olevan noin 400 kaloria / liikuttu tunti. Eli 610 tuntia kertaa 400 on yhteensä 244 000 kulutettua kaloria vuoden aikana.
Yhden kehon rasvakilon pudottaminen vaatii 7000 kalorin vajeen energian kulutuksen ja saannin välille. Vuonna 2011 hikoilemani huikeat 244 000 kaloria jaettuna tällä 7000:lla on yhteensä on noin 35. Eli ilman liikuntaa olisin lihonut vuoden aikana 35 kiloa, edellyttäen että olisin syönyt samalla tavalla. Edellisen lauseen perään voisi laittaa aika monta huutomerkkiä!
Oman henkilökohtaisen esimerkkini kautta minun on siis helppo osoittaa, että liikunta todellakin auttaa painonpudotuksessa. Jos et kuitenkaan pysty liikkumaan suurilla tehoilla kahta tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa, koko vuoden ajan, niin suosittelen panostamaan siihen ruokavalioon. Tai toisaalta: miksi valita, kun voit saada molemmat. Laadukkaan ruokavalion ja hikisen liikunnan pyhä liitto vievät varmana kaksikkona painonpudottajaa kohti tavoitetta. Yhdessä ne saavat aikaan vakuuttavaa jälkeä.
Tämän paljon liikkuvan, mutta painonsa kanssa taistelevan ihmisen kanssa otamme siis sen toisenkin näistä kahdesta keinosta käyttöön. Alamme laittamaan myös ruokavaliota kuntoon!
Liikunnalla on toki lukematon määrä hyviä vaikutuksia ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen, mutta jos tavoitteena on saada pudotettua painoa, niin ruokavalio on ehdoton ykkönen ja liikunta vasta hyvä kakkonen. Mistään pikkukakkosesta ei kuitenkaan ole kyse. Liikunta nimittäin ohjaa korvienvälin kautta painonpudottajan valintoja esimerkiksi ruokakaupassa. Jos hyvän treenin jälkeen menee kauppaan, niin sieltä haluaa ostaa hyviä juttuja. Ainakaan itse en ole koskaan jälkihiki-euforiassa ostanut kaupasta sipsipussia tai suklaalevyä. Liikunnasta saatu hyvä olo ja positiivinen energia kannustavat meitä huolehtimaan itsestämme kokonaisvaltaisesti paremmin.
Miksi ihmiset eivät sitten laihdu vaikka liikkuvat paljon? Todella yleinen harhaluulo on, että jos liikkuu paljon niin voin syödä ihan mitä haluaa. Armoton totuus kuitenkin on, että vaikka olisi liikkunut ihan simona ja hiki pipossa, niin laihtumisen voi pilata yllättävän helposti: kunnon hikijumpan miinusmerkkiset vaikutukset painoon on nopeasti kuitattu vain yhdellä viinerillä. Epäreilua? No tietenkin se on.
Onko liikunnalla sitten loppujen lopuksi ratkaisevaa merkitystä laihdutuksessa vai pitäisikö painonpudottajien keskittyä vain ruokavalioon tehtäviin muutoksiin? Joidenkin tutkimusten mukaan ruokavalion osuus on noin 70% ja liikunnan osuus noin 30% lopputuloksesta. Seuraavaksi aion kuitenkin latoa 100%:sti vaikuttavaa liikuntadataa tiskiin!
Vuonna 2011 tein 735 treeniä, joihin kului yhteensä ajallisesti 610 tuntia. Parhaimmillaan kulutan tunnissa hikoilemalla noin 800 kaloria, kun taas rauhallisemmissa lajeissa kaloreita kuluu tunti kohden vain 200-300. Koko vuoden aikana kuluttamieni kaloreiden keskiarvon (perusaineenvaihdunnan osuus vähennettynä) arvelen olevan noin 400 kaloria / liikuttu tunti. Eli 610 tuntia kertaa 400 on yhteensä 244 000 kulutettua kaloria vuoden aikana.
Yhden kehon rasvakilon pudottaminen vaatii 7000 kalorin vajeen energian kulutuksen ja saannin välille. Vuonna 2011 hikoilemani huikeat 244 000 kaloria jaettuna tällä 7000:lla on yhteensä on noin 35. Eli ilman liikuntaa olisin lihonut vuoden aikana 35 kiloa, edellyttäen että olisin syönyt samalla tavalla. Edellisen lauseen perään voisi laittaa aika monta huutomerkkiä!
Oman henkilökohtaisen esimerkkini kautta minun on siis helppo osoittaa, että liikunta todellakin auttaa painonpudotuksessa. Jos et kuitenkaan pysty liikkumaan suurilla tehoilla kahta tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa, koko vuoden ajan, niin suosittelen panostamaan siihen ruokavalioon. Tai toisaalta: miksi valita, kun voit saada molemmat. Laadukkaan ruokavalion ja hikisen liikunnan pyhä liitto vievät varmana kaksikkona painonpudottajaa kohti tavoitetta. Yhdessä ne saavat aikaan vakuuttavaa jälkeä.
Tämän paljon liikkuvan, mutta painonsa kanssa taistelevan ihmisen kanssa otamme siis sen toisenkin näistä kahdesta keinosta käyttöön. Alamme laittamaan myös ruokavaliota kuntoon!
torstai 5. tammikuuta 2012
Mikä meihin järkeviin ihmisiin oikein menee juhlapyhinä?
Tällä viikolla jomman kumman iltapäivälehden kannessa oli otsikko siitä, kuinka vuonna 2012 kalenterissa on ennätysmäärä arkipyhiä. Kaikki kansalliset juhlapäivämme sattuvat siis ihanasti välille ma-pe. Ihan mahtava uutinen: tämähän on käytännössä lottovoitto! Palkallisia vapaapäiviä varjostaa kuitenkin suuri huolenaihe: Apua! Mitä me sitten silloin syödään? Ja ennen kaikkea: riittääkö ruoka kaupoissa kaikille?
Olen aina ihmetellyt ruokakauppoihin suuntautuvaa massiivista kansainvaellusta ennen alkavia pyhiä. Kymmenmetriset uuvuttavat kassajonot (äitini oli kertomansa mukaan ollut jouluna Raksilan markettien jonossa 45 minuuttia) ja kukkuroilleen täytetyt kauppakärryt enteilevät mielestäni vähintäänkin maailmanlopun uhkaa. Ihmiset ostavat ruokaa niin käsittämättömän suuret määrät, että pärjäisivät niillä vähintään seuraavan kalenterikuukauden alkuun asti. Jopa kevääseen asti, jos pakasteet ja kuivamuonakin lasketaan.
Itse en osallistu näihin elintarvikkeiden hamstraus-tapahtumiin. Syön juhlapyhinä määrällisesti aivan saman verran kuin arkenakin, toki eri ruokia. Koska en ole ollut mukana ylipitkissä kassajonoissa, niin minulla on ollut paljon aikaa pohdiskella syitä tähän ihmisten totaaliseen sekoamiseen ruokien kanssa ennen pyhiä. Paljastan nyt mielestäsi tärkeimmän yksittäisen syyn:
"Minäkin, kun muutkin!" Ihmiset siis antavat itselleen luvan herkutella ja syödä paljon normaalia enemmän, koska samaan aikaan toisaalla niin tekevät myös kaikki työkaverit, sukulaiset ja naapurit. Ihan kuin olisi hiljaisesti tehty sanaton sopimus, että NYT! Tuntuu ehkä helpommalta, kun kaikki ovat samassa (uppoavassa) veneessä. Esimerkiksi nyt joulun jälkeen ihmisille tulee parempi mieli, kun kaikki muutkin kertovat suklaan ja kinkun kanssa tekemistään ylilyönneistä avoimesti. Yksin on paljon ikävämpää kärsiä ruoka-övereiden aiheuttamasta krapulasta.
Saman ilmiön olen huomannut usein myös kahvilakulttuurissa. Kaksi naista pohtii leivosvitriinin edessä mitä herkkua sitä ottaisia kahvin kanssa. Toinen kysyy toiselta: "Mitä sää otat?" Jos toinen vastaa tähän, että "En mittään, mää taijan ottaa pelekän kahavin", niin sen toisen ei auta kuin todeta, että "Ai jaa, no en määkään sitten". Kahden herkullisen suklaakakkupalan tuhoaminen yhdessä olisi ollut niin paljon houkuttelevampaa... Höh!
Huonon olon ja morkkiksen lisäksi heitämme pyhien jälkeen aivan liian paljon ruokaa suoraan roskiin. Ei todellakaan mikään ekoteko. Tällainen määrä-ajattelu ei myöskään viesti ruuan arvostamista tai kunnioittamista. Ei siis millään tavalla hyvä juttu. En halua, että ymmärrätte minut nyt väärin. Olen itse suuri kulinaristi ja tietenkin juhlapyhiin kuuluu herkullinen ruoka, mutta voisimmeko jatkossa panostaa enemmän laatuun kuin määrään? Ostetaan pienempiä määriä harkittuja ruokia ja nautitaan ajatuksella niistä. On paljon järkevämpää mennä kauppaan valmiiksi mietityn listan kanssa, kuin lappaa kärryt täyteen kaikkia mahdollisia herkkuja mitä vaan sattuu tekemään mieli.
On loppiainen. Minulla on tällä hetkellä jääkaapissa valon lisäksi vain kananmunia ja maitoa. En ole yhtään muistanut käydä varustautumassa kaupassa. Onneksi huomasin kotimatkalla Stockmannin ohi kulkiessani, että ovessa luki: "Avoinna loppiaisena klo 12-18". En siis huonosta valmistautumisesta huolimatta nälkiinny tulevana viikonloppuna. Minulla on kokonaiset kuusi tuntia aikaa hankkia loppiaisen ruuat. Toivottavasti jaksan vielä kantaa ne koko matkan kotiin asti, kauppurienkadun päähän.
Paljonkohan ne yhden ihmisen yhden päivän ruuat mahtaa painaa?
Olen aina ihmetellyt ruokakauppoihin suuntautuvaa massiivista kansainvaellusta ennen alkavia pyhiä. Kymmenmetriset uuvuttavat kassajonot (äitini oli kertomansa mukaan ollut jouluna Raksilan markettien jonossa 45 minuuttia) ja kukkuroilleen täytetyt kauppakärryt enteilevät mielestäni vähintäänkin maailmanlopun uhkaa. Ihmiset ostavat ruokaa niin käsittämättömän suuret määrät, että pärjäisivät niillä vähintään seuraavan kalenterikuukauden alkuun asti. Jopa kevääseen asti, jos pakasteet ja kuivamuonakin lasketaan.
Itse en osallistu näihin elintarvikkeiden hamstraus-tapahtumiin. Syön juhlapyhinä määrällisesti aivan saman verran kuin arkenakin, toki eri ruokia. Koska en ole ollut mukana ylipitkissä kassajonoissa, niin minulla on ollut paljon aikaa pohdiskella syitä tähän ihmisten totaaliseen sekoamiseen ruokien kanssa ennen pyhiä. Paljastan nyt mielestäsi tärkeimmän yksittäisen syyn:
"Minäkin, kun muutkin!" Ihmiset siis antavat itselleen luvan herkutella ja syödä paljon normaalia enemmän, koska samaan aikaan toisaalla niin tekevät myös kaikki työkaverit, sukulaiset ja naapurit. Ihan kuin olisi hiljaisesti tehty sanaton sopimus, että NYT! Tuntuu ehkä helpommalta, kun kaikki ovat samassa (uppoavassa) veneessä. Esimerkiksi nyt joulun jälkeen ihmisille tulee parempi mieli, kun kaikki muutkin kertovat suklaan ja kinkun kanssa tekemistään ylilyönneistä avoimesti. Yksin on paljon ikävämpää kärsiä ruoka-övereiden aiheuttamasta krapulasta.
Saman ilmiön olen huomannut usein myös kahvilakulttuurissa. Kaksi naista pohtii leivosvitriinin edessä mitä herkkua sitä ottaisia kahvin kanssa. Toinen kysyy toiselta: "Mitä sää otat?" Jos toinen vastaa tähän, että "En mittään, mää taijan ottaa pelekän kahavin", niin sen toisen ei auta kuin todeta, että "Ai jaa, no en määkään sitten". Kahden herkullisen suklaakakkupalan tuhoaminen yhdessä olisi ollut niin paljon houkuttelevampaa... Höh!
Huonon olon ja morkkiksen lisäksi heitämme pyhien jälkeen aivan liian paljon ruokaa suoraan roskiin. Ei todellakaan mikään ekoteko. Tällainen määrä-ajattelu ei myöskään viesti ruuan arvostamista tai kunnioittamista. Ei siis millään tavalla hyvä juttu. En halua, että ymmärrätte minut nyt väärin. Olen itse suuri kulinaristi ja tietenkin juhlapyhiin kuuluu herkullinen ruoka, mutta voisimmeko jatkossa panostaa enemmän laatuun kuin määrään? Ostetaan pienempiä määriä harkittuja ruokia ja nautitaan ajatuksella niistä. On paljon järkevämpää mennä kauppaan valmiiksi mietityn listan kanssa, kuin lappaa kärryt täyteen kaikkia mahdollisia herkkuja mitä vaan sattuu tekemään mieli.
On loppiainen. Minulla on tällä hetkellä jääkaapissa valon lisäksi vain kananmunia ja maitoa. En ole yhtään muistanut käydä varustautumassa kaupassa. Onneksi huomasin kotimatkalla Stockmannin ohi kulkiessani, että ovessa luki: "Avoinna loppiaisena klo 12-18". En siis huonosta valmistautumisesta huolimatta nälkiinny tulevana viikonloppuna. Minulla on kokonaiset kuusi tuntia aikaa hankkia loppiaisen ruuat. Toivottavasti jaksan vielä kantaa ne koko matkan kotiin asti, kauppurienkadun päähän.
Paljonkohan ne yhden ihmisen yhden päivän ruuat mahtaa painaa?
tiistai 27. joulukuuta 2011
Uusi elämäni alkaa heti maanantaina!
Olin tänään tiistaisen tapani mukaan kahvilla Coffee Housessa, Oulun keskustassa. Pakko tähdentää heti alkuun, että en siis tarkoituksella kuunnellut mutta kuulin selvästi viereisen pöydän keskustelun. Pöydässä keskusteltiin (heti joulun jälkeen ensimmäisenä arkipäivänä) siitä, kuinka "Nyt Pitäisi alkaa tekemään jotain..."
Se "jotain" tarkoittaa yleensä tällaisissa keskuteluissa 180 asteen täydellistä suunnanmuutosta elintavoissa, eli koko vartalon suoristavaa ryhtiliikettä. Kehon laiminlyönti on kyllä saattanut pahimmassa tapauksessa kestää koko kuluneen vuoden 2011, mutta fiilikset omasta olotilasta kärjistyvät lopullisesti joulukuun juhlien päätyttyä: Nyt! Nyt pitäisi siis aloittaa liikunta (vähintään kolme kertaa viikossa), jättää kaikki herkut pois ja alkaa syömään terveellisesti. Kun viereisen pöydän keskustelu jatkui tästä vielä hiilihydraattien karsimiseen, niin laitoin kuulokkeet korville ja musiikit soimaan.
Jäin kuitenkin miettimään tätä ilmiötä. Liikunnanohjaajalle tällaiset keskustelut ja niiden aiheuttama muutos ihmisen toiminnassa ovat todella tuttuja. Suuri "äksön-siison" on alallani joka vuosi kaksi kertaa: tammikuussa ja syyskuussa. Tänään kuulemani keskustelu ei varmastikaan ollut näinä päivinä ainoa laatuaan. Veikkaukseni mukaan sadattuhannet suomalaiset aloittavat tänään, tai viimeistään heti vuoden alussa (sattuipa sopivasti, että maanantai on heti 2.1) uuden elämän.
Jos uutta elämää kestää korkeintaan pari viikkoa, ei sillä lopulta ole mitään merkitystä ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta. Lopputuloksena kahden viikon "Uusi elämäni minullekin 2012" -projektista syntyy vain ahdistusta, itseensä pettymistä ja ilmoituksen tekeminen huuto.net:iin melkein käyttämättömistä uusista lenkkareista. Liian tiukat uuden vuoden lupaukset tai itselle tehdyt ehdottomat säännöt kaatuvat kokemukseni mukaan omaan mahdottomuuteensa viimeistään kuukauden kuluttua uuden elämän aloittamisesta. Päätös olla reipas, uusi superihminen, ei yksinkertaisesti kanna, jos tavoitteet tai suunnitelmat eivät ole realistisia tai vaativat ihmiseltä mahdottomia sankarisuorituksia. Tiedoksi muuten kaikille lukijoille, että kukaan ei voi koko tammikuun ajan syödä pelkkää kaalikeittoa.
Ehdottaisinkin kaikkia mehupaastoa, täydellistä herkkulakkoa, tipatonta tammikuuta tai kuukauden kuntosalikortin ostamista suunnittelevia miettimään seuraavaa: näe jokainen päivä mahdollisuutena olla itsellesi hyvä. Itsensä hoitaminen ei tarkoita ehdottomuutta tai kehon ja mielen kurittamista. Ei tarvitse olla täydellinen tai erinomainen, se että on hyvä riittää vallan mainiosti. Liikkumisen ja paremmin syömisen voisi nähdä mielestäni ennemminkin suurena mahdollisuutena, johon tarttua tekemällä pieniä valintoja päivittäin kuin raskaana urakkana joka pitäisi jaksaa aloittaa. Suuria urakkoja varten kun ihmisellä on jo ikkunoiden pesu keväisin. Itsestään huolehtimisessa on kuitenkin kyse jostain paljon mukavammasta asiasta.
Mieti minkälaisia entistä parempia valintoja voisit tehdä arjessasi, jotta olotilasi olisi parempi ja nauttisit elämästäsi enemmän. Suosittelen varsinkin sellaisia valintoja, jotka sopisivat arkirytmiisi niin hyvin, että niitä voisi tehdä koko vuoden 2012 ajan tai jopa koko loppuelämän. Pienet hyvät valinnat voivat helpottaa, tai parhaassa tapauksessa jopa kokonaan estää, tammikuussa ja syyskuussa hiipivän, itsensä laiminlyömisestä aiheutuvan ahdistuksen.
Itsestään huolehtimisen aloittamista ei tarvitse odottaa edes huomiseen, maanantaihin tai vuoden alkuun. Jo tänään on mahdollisuus lähteä kävelylenkille raittiiseen pakkasilmaan, tehdä itse ruokaa ajatuksella alusta asti (viisi tuntia uunissa haudutettu karjalanpata on kova juttu) tai varata hieroja-aika loppuviikolle. Yksinkertaisimmillaan voit huolehtia itsestäsi kuorimalla tänä iltana hitaasti ajatuksen kanssa appelsiinin ja maistelemalla jokaista lohkoa.
Eli: Lähtisikö käymään tänään kävellen ruokakaupassa? Kirjoita ostoslistalle ainakin "karjalanpaistilihaa" ja "appelsiini". Ja kuukauden päästä voit tehdä testin: voisiko vielä helmikuussakin mennä saman listan kanssa kauppaan, kävellen. Ilmoitathan minulle, (valitse itse tähän konjunktio: jos/kun) se onnistuu.
Se "jotain" tarkoittaa yleensä tällaisissa keskuteluissa 180 asteen täydellistä suunnanmuutosta elintavoissa, eli koko vartalon suoristavaa ryhtiliikettä. Kehon laiminlyönti on kyllä saattanut pahimmassa tapauksessa kestää koko kuluneen vuoden 2011, mutta fiilikset omasta olotilasta kärjistyvät lopullisesti joulukuun juhlien päätyttyä: Nyt! Nyt pitäisi siis aloittaa liikunta (vähintään kolme kertaa viikossa), jättää kaikki herkut pois ja alkaa syömään terveellisesti. Kun viereisen pöydän keskustelu jatkui tästä vielä hiilihydraattien karsimiseen, niin laitoin kuulokkeet korville ja musiikit soimaan.
Jäin kuitenkin miettimään tätä ilmiötä. Liikunnanohjaajalle tällaiset keskustelut ja niiden aiheuttama muutos ihmisen toiminnassa ovat todella tuttuja. Suuri "äksön-siison" on alallani joka vuosi kaksi kertaa: tammikuussa ja syyskuussa. Tänään kuulemani keskustelu ei varmastikaan ollut näinä päivinä ainoa laatuaan. Veikkaukseni mukaan sadattuhannet suomalaiset aloittavat tänään, tai viimeistään heti vuoden alussa (sattuipa sopivasti, että maanantai on heti 2.1) uuden elämän.
Jos uutta elämää kestää korkeintaan pari viikkoa, ei sillä lopulta ole mitään merkitystä ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta. Lopputuloksena kahden viikon "Uusi elämäni minullekin 2012" -projektista syntyy vain ahdistusta, itseensä pettymistä ja ilmoituksen tekeminen huuto.net:iin melkein käyttämättömistä uusista lenkkareista. Liian tiukat uuden vuoden lupaukset tai itselle tehdyt ehdottomat säännöt kaatuvat kokemukseni mukaan omaan mahdottomuuteensa viimeistään kuukauden kuluttua uuden elämän aloittamisesta. Päätös olla reipas, uusi superihminen, ei yksinkertaisesti kanna, jos tavoitteet tai suunnitelmat eivät ole realistisia tai vaativat ihmiseltä mahdottomia sankarisuorituksia. Tiedoksi muuten kaikille lukijoille, että kukaan ei voi koko tammikuun ajan syödä pelkkää kaalikeittoa.
Ehdottaisinkin kaikkia mehupaastoa, täydellistä herkkulakkoa, tipatonta tammikuuta tai kuukauden kuntosalikortin ostamista suunnittelevia miettimään seuraavaa: näe jokainen päivä mahdollisuutena olla itsellesi hyvä. Itsensä hoitaminen ei tarkoita ehdottomuutta tai kehon ja mielen kurittamista. Ei tarvitse olla täydellinen tai erinomainen, se että on hyvä riittää vallan mainiosti. Liikkumisen ja paremmin syömisen voisi nähdä mielestäni ennemminkin suurena mahdollisuutena, johon tarttua tekemällä pieniä valintoja päivittäin kuin raskaana urakkana joka pitäisi jaksaa aloittaa. Suuria urakkoja varten kun ihmisellä on jo ikkunoiden pesu keväisin. Itsestään huolehtimisessa on kuitenkin kyse jostain paljon mukavammasta asiasta.
Mieti minkälaisia entistä parempia valintoja voisit tehdä arjessasi, jotta olotilasi olisi parempi ja nauttisit elämästäsi enemmän. Suosittelen varsinkin sellaisia valintoja, jotka sopisivat arkirytmiisi niin hyvin, että niitä voisi tehdä koko vuoden 2012 ajan tai jopa koko loppuelämän. Pienet hyvät valinnat voivat helpottaa, tai parhaassa tapauksessa jopa kokonaan estää, tammikuussa ja syyskuussa hiipivän, itsensä laiminlyömisestä aiheutuvan ahdistuksen.
Itsestään huolehtimisen aloittamista ei tarvitse odottaa edes huomiseen, maanantaihin tai vuoden alkuun. Jo tänään on mahdollisuus lähteä kävelylenkille raittiiseen pakkasilmaan, tehdä itse ruokaa ajatuksella alusta asti (viisi tuntia uunissa haudutettu karjalanpata on kova juttu) tai varata hieroja-aika loppuviikolle. Yksinkertaisimmillaan voit huolehtia itsestäsi kuorimalla tänä iltana hitaasti ajatuksen kanssa appelsiinin ja maistelemalla jokaista lohkoa.
Eli: Lähtisikö käymään tänään kävellen ruokakaupassa? Kirjoita ostoslistalle ainakin "karjalanpaistilihaa" ja "appelsiini". Ja kuukauden päästä voit tehdä testin: voisiko vielä helmikuussakin mennä saman listan kanssa kauppaan, kävellen. Ilmoitathan minulle, (valitse itse tähän konjunktio: jos/kun) se onnistuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)