tiistai 21. helmikuuta 2012

Mää repsahdin!

Muistatko milloin viimeksi söit karkkia, suklaapatukan (mmm.... Kinder bueno), jäätelöä, hampurilaisen, laskiaispullan (Bisketin laskiaispulla!) tai sipsejä (...ja totta kai meillä oli myös dippikastiketta)?

Kaikki te, jotka ette syö näitä juttuja tai muista lähihistoriastanne tällaista hetkeä, niin ilmoittautukaa ystävällisesti jotakin kautta minulle. Haluaisin tuijottaa teitä ylipitkän hetken hämmentyneenä silmiin, loksauttaa sitten suuni auki ja taputtaa olalle. Siinä taputellessa voisin samalla lausua jotain viisasta, kuten: "No niin, ei kait siinä sitten... hyvää matkaa. Joo."

Kaikki te, joilla muisti pelaa ja joita ei ole vielä taputeltu, niin vastatkaa nyt itsenne parhaina asiantuntijoina rehellisesti seuraavaan kysymykseen: mitä tuolloin mielestäsi tapahtui? 1: romahdit, sorruit, repsahdit, mokasit, tuhouduit, pilasit kaiken? Vai 2: nautiskelit, söit, murkinoit, herkuttelit, rouskuttelit, maistelit jotain ihanaa? Ykkössarjan vastausvaihtoehdot ovat minulle paljon tutumpia ja yleensä kuulenkin puhuttavan juuri repsahtamisesta. Aivan liian harvoin asiakkaani kertovat minulle ylpeänä nautiskelleensa viikonloppuna aivan täydellisestä suklaakakusta. Yleensä tämänkaltaiset hetket summataan ripittäytymällä minulle sanoen: "Äää! Mää repsahdin niin pahasti lauantaina, kun oli ne kummipojan synttärit... ja sitten me käytiin vielä sunnuntaina pizzalla."

Yhden munkin syöminen voi laittaa ihmisessä liikkeelle käsittämättömän synkän ajatusketjun. Monen vaiheen kautta päästään lopulta niinkin perustavaa laatua olevien filosofisten kysymyksien ääreen kuin: Olenko huono ihminen? Epäonnistunko aina kaikessa? Ei öljyssä paistetun rinkilän syöminen tee mielestäni kenestäkään huonoa tai epäonnistujaa.

Varsinkin painonpudottajat sättivät itseään yleensä vielä pitkään lauantain tapahtumien jälkeen. Tässä on se ongelma, että kun kokee kerran epäonnistuneensa ruokavalionsa kanssa, niin ajattelee helposti koko seuraavan viikonkin olevan pilalla. Se on niinku musta tai valkoinen! Kun jäädään pyörimään itsesyytösten tunteisiin ja joko-tai -ajatteluun, niin siitä seuraa väistämättä tuhoisa "ihan sama" -asenne. Tällä asenteella ote terveellisestä syömisestä katoaa kokonaan pitkäksi aikaa ja ihminen päätyy pyörimään epäonnistumisen kehään. Sitä pyörimistä on muuten yllättävän hankalaa pysäyttää. Pahimmassa tapauksessa se loppuu vasta seuraavan viikon maanantaina tai tammikuussa.

Jonkin ruuan ehdoton kieltäminen tai täydellinen herkuttomuus johtavat lopulta Aina enemmin tai myöhemmin itselleen tehtyjen sääntöjen rikkomiseen. Ja siitä tulee väistämättä paha mieli, kun kokee epäonnistuneensa. Ihan oikeasti: miksi edes yrittää olla ilman suklaata tänä vuonna tai loppuelämän ajan? Herkuttelu on tärkeää ja siihen pystyminen ilman tunnontuskia kertoo ihmisen terveestä suhtautumisesta ruokaan ja syömiseen. Namiakin tarvitaan!

Ongelma on mielestäni myös se, että jos näkee kaiken herkuttelun sortumisena, niin syömisestä katoaa tärkeä elementti: nautinto. Jos uskaltaisimme aidosti nauttia herkuista, niin tarvitsisimme niitä uskoakseni määrällisesti nykyistä vähemmän. Ajatuksella nautittu pala suklaata voittaa milloin tahansa itse itseltään salaa vedetyn kokonaisen satsin. Minulla on muuten lompakossani pieni musta kirja, johon kirjoitan ylös arvosteluja kahviloissa nauttimistani pullista ja kakuista. Pääsen kirjoitusteni kautta palaamaan viikkoja sitten tapahtuneisiin nautiskeluhetkiin. Parhaat kuvaukseni ovat kuin runoja. Olen siis kirjaimellisesti tehnyt herkuttelusta taidetta!

Kun siis seuraavan kerran syöt jotain tavallista parempaa, niin tee se ajatuksella ja nuolaise herkkuhetken päätteeksi hymyillen huuliasi. Tämän jälkeen palaa taas arkeen. Itsekin taidan tämän jutun kirjoittamisen aikana syömäni viiden suklaapalan jälkeen lähteä tomerasti kettiöön. Lounaaksi on tänään kuhaa ja parsakaalta.

torstai 9. helmikuuta 2012

Oma hiki haisee elämältä

Härätys soi kello 05:30. On siis katsontakannan mukaan joko aamu tai aamuyö. Nousen ylös sängystä, ilman turhia torkutuksia. Joskus muuten huudan samaan aikaan ääneen, että "Paikalla", ihan vain siksi, että se on mielestäni tosi hauskaa. Puen treenivaatteet päälle ja vedän pipon päähän. En laita ripsiväriä. Syön aamupalan. Aina se ei maistu, mutta syön silti. Viimeistään puolta tuntia myöhemmin astun ulos ovesta: pimeään ja pakkaseen. Kävelen alas kauppurienkatua, läpi käsittämättömän hiljaisen kaupungin keskustan. Olen menossa hikoilemaan. Aamun sisäpyöräilytunti, ja samalla koko Suomen aikaisin ryhmäliikuntatunti, alkaa. Kello on 06:25.

Edellä mainittu tapahtumaketju saa minut toisinaan kysymään itseltäni: Miksi? Unohdetaan nyt hetkeksi se, että liikunta on työtäni ja olen siis kaikessa yksinkertaisuudessaan vain menossa töihin, aamuvuoroon. Haluan vastata tähän kysymykseen nyt Hannana, en ohjaajana:

"Hanna, miksi sinä harrastat liikuntaa?"

En ainakaan muista, että ulkonäkö olisi ollut itselleni koskaan tärkein syy liikkua. Viime vuosien aikana tapahtuneet loukkaantumiset ja erilaiset rasitusvammat ovat muuttaneet ajatusmaailmaani vieläkin vahvemmin siihen suuntaan, että olen aidosti onnellinen terveestä kehosta. Se, että pystyn tekemään kropallani asioita on ehdottomasti tärkeämpää kuin se, että hauikset heittävät varjoa lattiaan.

On uskomattoman hieno tunne hallita kehoaan, sen jokaista lihasta. Voisin koska tahansa juosta 20 kilometriä haluamaani suuntaan tai liikuttaa kymmeniä kiloja rautaa niin ylös, alas kuin sivullekin. Minun ei siis välttämättä edes tarvitse tehdä näistä kumpaakaan, tieto siitä että se olisi mahdollista riittää. Vahva fyysinen kehoni on tärkeä minulle: pystyn, jaksan, voin ja osaan.

Se mitä liikunta tekee keholleni ei ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen, mitä se tekee mielelleni. Liikun siis ennen kaikkea Suurten elämysten takia. Se huumaava tunne kun:

1. nostaa painoja enemmän kuin koskaan ennen
2. saa olla tunnilla yhtä koko muun ryhmän kanssa
3. sinnittelee vielä viisi sekuntia maksimisykealueella
4. keskittyy täydellisesti uuden liikkeen oppimiseen
5. saa ottaa kaikki aistit yhtäaikaa maksimaalisesti käyttöön

...se on jotain mittaamattoman arvokasta. Jotain mitä ei voi ostaa tai saada, se tunne täytyy ansaita. Omaan hikipisaraan tiivistyy loppujen lopuksi mielestäni koko elämä: ilo, aggressio, energia, kipu, keskittyminen ja nautinto. Joskus minusta tuntuu jopa, että basson jytke, liike ja oman sydämen iskut ovat yhtä koko maailman  kanssa. Kuulostaako mahtipontiselta? Siltä se tuntuukin. Liikkuessani tunnen olevani niiiiiin elossa! Olen voittaja, onnistuja ja ennen kaikkea vahvasti tunteva ihminen.

Joskus mietin, että mitä kaikkea jääkään kokematta ihmiseltä joka ei koskaan harrasta liikuntaa?

Kaikki?